Ainakin kesällä 2009 Finnair lenteli suoraan Pisaan. Totesimme tämmöisen vaihdottoman lennon järkeväksi vaihtoehdoksi. Varasimme matkan suurimmaksi osaksi Kaleva Travelin kautta, koska olin saanut töistä kyseisen putiikin lahjakortin. Kalevalta löytyikin aika hyvää settiä, paitsi Chianti-alueelta, jossa halusimme viettää kolme yötä. Siispä hoidimme sen pätkän majoituksen itse. Muut hotellit, lennot ja vuokra-auton otimme tuunattuna pakettina.
Jaoimme kymmenen päivän matkan siten, että ensin vietimme kolme yötä Firenzessä, sitten kolme yötä Castellina in Chiantin liepeillä Pietrafittan kylässä pienessä maalaistalossa, kolme yötä Montalcinossa ja viimeisen yön Pisassa. Firenzessä ei autoa tarvittu, joten kumipyörät otimme alle vasta sieltä eteenpäin suunnatessamme.
Saavuimme Pisaan lentokoneella iltapäivän ollessa jo pitkällä. Firenzeen oli tarkoitus jatkaa junalla ja näin sitten tapahtuikin, kun lopulta ymmärsimme opastinnäyttöjen toimintaperiaatteen. Niissä nimittäin Firenzeen lähtevät junat oli merkitty raiteelle 5, mutta koko asemalla ei ollut kuin kaksi raidetta. Emme olleet ainoat tyhmät turistit tätä ihmettelemässä. Yritimme tätä sisältä kysellä, mutta homma ei siitä tullut juuri paremmaksi, emme ilmeisesti osanneet kysyä oikeaa asiaa.
Lopulta keksimme jutun jujun. Näyttötaulu siis kertoi junien lähtöajat Pisan keskusasemalta. Lentokentän asemalta molemmilta raiteilta vuoron perään lähti junia vain tuonne keskusasemalle. Tämän pienen sekoilun jälkeen pääsimme kiskoilla eteen päin ja lopulta ihan sinne Firenzeenkin asti. Siellä juna-asemalta jatkoimme laiskasti taksilla hotellille, joka sijaitsi ihan Arno-joen rannalla (tai olihan siinä katu välissä).
Koska kello tuossa vaiheessa alkoi jo olla kohtalaisen paljon, päätimme suoria saman tien syömään. Varsin maukkaan pasta-aterian (ja se alkuruoaksi vaimokkeen syömä caprese, niin hyviä tomaatteja ei saa Suomesta koskaan!) jälkeen lähdimme vielä hipsimään kaupungille.
Keskeiset nähtävyydet tuli katseltua, ne kun ovat kätevästi kävelyetäisyydellä kaikki. Museoiden osalta jätimme vähän seuraavaankin kertaan. Sisällä kävimme vain Uffizissa. Liput hankimme kätevästi hotellin respan välityksellä. Pyysimme respaa hankkimaan liput ja menimme sillä aikaa pyörimään kaupungille. Palatessamme respassa odotti koodi, jolla pääsimme jonon ohi tiettynä aikana ostamaan pääsylipun ja sitten suoraan sisälle jonottamatta. Kuulemma jonoa voi tätä jippoa käyttämättä olla useamman tunnin verran, joten ehdottomasti suosittelen perehtymään asiaan. Uffizissa on kyllä renessanssitaidetta tarjolla, jos semmoinen kiinnostaa.
Firenzen ruokapaikoista muistiin tuli merkittyä viinibaari (tai oikeasti osteria) La Canova de Gustavino sekä maailman parasta jäätelöä ainakin omasta mielestään myyvä jäätelöbaari Gelateria Vivoli. Jäätelöbaarilla oli seinällään kuvia julkimoista, jotka olivat samaa mieltä heidän jäätelöstään. En nyt tiedä, oliko tuo maailman parasta, mutta aivan mahtavan hyvää joka tapauksessa. En tosin ole saanut koskaan Italiassa huonoa jäätelöä. Jos tiski näyttää suunnilleen tuolta kuin kuvassa tuossa ylempänä, ei voi mennä pahasti vikaan.
Kun Firenzen osuus reissusta oli päättymässä, kävimme noutamassa uuden karhean Fiat Pandan vuokraamosta ja lähdimme ajelemaan Chiantigiana (S222)-tietä kohti etelää. Moottoritie olisi lyhentänyt matka-aikaa, mutta meilläpäs ei ollutkaan kiire. Lisäksi maisemat olivat vähän toista kaliiberia Chiantitiellä. Nuhapumppu käsivaihteinen menopelimme tosin pakotti vaihtamaan vaihdetta jatkuvasti tien kääntyillessä sekä x- että y-akselilla koko ajan. Onneksi liikenne oli hyvin maltillista. Italialaiset menivät reippaasti ohi ja toiset turistit köröttelivät kanssamme yhtä hitaasti.
Myös Sienassa kävimme tutustumassa. Jostain syystä jo hieman isompi Siena ei jaksanut innostaa ihan yhtä paljon kuin esimerkiksi pieni ja viehättävä San Gimignano. Ehkä myös pilven takana piilotteleva aurinko vaikutti fiilikseen.
Montalcinossa vietimme aikaamme kävellen kapeita katuja ylös ja alas, vieraillen viinibaareissa ja nauttien hienosta ravintolatarjonnasta. Hotellimme sijaitsi aivan kaupungin muurin reunalla ja sieltä avautuikin aivan mahtavat näkymät ympäröivälle maaseudulle. Valitettavasti huoneemme oli kadulle päin. Toisaalta, maisemahuoneet olivat todella pieniä, kun taas meidän huoneemme oli suorastaan valtava. Tilaa oli kahden kerroksen verran: alakerrassa oli kylpyhuone ja oleskelutila sohvineen ja pyötäryhmineen, ja yläkerrassa sijaitsivat makuutilat.
Hauskasti Montalcinon linnoituksessa sijainneen viinibaarin varsin asiantuntevan oloinen täti oli kovin epäileväinen vierailusuunnitelmamme onnistumisesta. Hän oli sitä mieltä, että Valdicava ei ota vastaan vierailijoita, koska on niin pieni tila. No, yrittänyttä ei laiteta. Laitoimme jälleen hotellin respan asialle ja lähdimme kaupungille. Palatessamme meitä odotti viesti, että klo 11 seuraavana päivänä olisi audienssi varattuna.
Olemme aina viinimaassa vieraillessamme pyrkineet vähintään yhdellä tilalla vierailemaan, mutta näin hienoa kierrosta emme ole koskaan aiemmin kokeneet. Yritimme oppaallemme tarjota pientä rahallista korvaustakin, mutta hän kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Isäntä Vincenzo kuulemma maksaa hänelle palkkaa, eikä hän tarvitse muuta.
Kaikki hyvä päättyy aikanaan ja lopulta oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä reissun viimeiselle automatkalle kohti Pisaa. Tällä kertaa jo ajelimme vähän nopeampaa reittiä, koska tarkoitus oli ehtiä vielä valoisan aikaan pieni kierros tehdä kaupungilla.
Keskustan tietöiden ja päin takaprinkkalaa olleiden navigaattorin karttojen ilmoille nostattelemien ärräpäiden jälkeen auto lopulta löysi tiensä Europcarin pisteeseen Arno-joen varteen. Tietenkin lisähauskuudeksi siesta oli juuri alkanut ja auton palauttaminen sai odottaa pari tuntia. Ihan kiva, että sain sen viimeisen laillisen parkkipaikan kadun varresta.
Onneksi sentään jotain aitoakin paikasta löytyi. Illalliselle nimittäin päädyimme uskollisen matkaoppaamme Lonely Planetin suosituksesta ravintolaan Antica Trattoria il Campano. Paikka oli taas juuri sellainen viehättävä ja aito toscanalainen ravintola kuin muutkin reissullamme kohtaamamme ruokapaikat. Jotain hyvää siis Pisassakin.
Mikäs oli sitten reissussa parasta? Yksinkertainen ja supermaukas ruoka vaiko ihana laventelin tuoksu, joka tuntui joka paikassa? Vaiko kenties se lämmin vastaanotto, jonka saimme joka puolella (ehkä Pisaa lukuunottamatta)? Ehkä parasta oli juuri kaikki tämä, eli siis Italia. Matkailulehtien varoittelu turistien (etenkin jenkkiläisten) valtavasta määrästä oli mielestäni liioiteltua. Kyllähän väkeä oli, mutta Pisaa lukuuottamatta ei mitenkään häiritsevästi. Eniten kuitenkin joka paikassa kuuli puhuttavan italiaa. Tännä siis tahtoo ehdottomasti palata takaisin!
