keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Fafa'sin falafelit

Moni on kehunut falafelravintola Fafa'sta. Heillä on kolme toimipistettä Helsingissä: Iso Roballa, Kurvissa ja Kampissa. Iso Roban pisteessä tuli käytyä kesälomalla.


Falafelit nyt yleensäkin ovat niitä harvoja kasvisruokia, jotka toimivat minulle muutoinkin kuin liharuoan lisukkeena. Fafa's tarjoilee falafelit pitaleivän kanssa erilaisilla juustoilla ryyditettynä. Itse kokeilen ihan perusfalafelit ilman juustoja. Parempi puolisko otti omansa halloumilla. Molemmat otimme myös tarjottua chiliä mukaan.

Minun leipäni oli oikein maukas ja chiliä oli kohtalaisen kevyesti, mutta kyllä sieltä pienen polton kuitenkin huomasi. Halloumi kuulemma sopi todella hyvin falafelien kanssa. Minä en oikeastaan osannut mitään lisää kaivata, sillä itse falafelit olivat niin maukkaita.

Ainakin tämä Iso Roban paikka on todella pieni, joten pöytään mahtuminen on suoranainen ihme. Meillä kävi tuuri, kun edellä ollut jono osoittautui yhdeksi turistiseurueeksi, joka poistui paikalta kokonaan todettuaan, etteivät he mahdu sisälle syömään. Ulkona tihkutteli vettä, joten ulkopöydätkään eivät oikein houkutelleet. Kampin Fafa's on ilmeisesti vähän isompi tiloiltaan.

Nämä falafelit olivat niin maukkaita, että aion ottaa Fafa'sin vakioruokapaikaksi kaupungilla nälän hetkellä liikuskellessa. Annos on juuri sopivan kokoinen, siitä tulee täyteen, mutta ähky jää puuttumaan. Lisäksi hinta on varsin edullinen. Ja tämmöinen kasvisruokahan on kai sitten terveellistäkin.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kahvihifistelyä Fratellossa

Hesarissa oli jo pitkän aikaa sitten juttu tai parikin kahvihifistelijöiden siirtymisestä espressopohjaisista juomista takaisin suodatinkahvin pariin. Lehdessä kerrotiin kahviloista, joissa suodatinkahvi on tuoretta paahtoa ja se jauhetaan ja valmistetaan juojalle kuppi kerrallaan. Kahvipapujen suhteen ollaan myös tarkkoja, eli niiden alkuperä ja lajike ovat tarkasti tiedossa. Paahtoaste on varsin vaalea, koska liian tummaksi paahtaminen vain peittää kahvin ominaispiirteet ja tekee kaikista kahveista samanmakuisia.

Nyt sitten kesälomalla lopulta kerkesin käymään Fratello Torrefazionessa Kluuvin kauppakeskuksessa kokeilemassa sifonilla valmistettua kahvia.


Ensisilmäyksellä sifonia ei tunnista kahvikoneeksi. Alla on lämmitin, jonka päälle tulee lasinen vesiastia. Toinen lasiastia laitetaan tämän ensimmäisen päälle niin, että sen alaosassa oleva putki tulee alemman säiliön sisälle. Ylemmän astian pohjalle putken yläpäähän laitetaan suodatin. Vesi nousee kuumetessaan ylempään astiaan, jonne lisätään kahvi lämpötilan ollessa sopiva. Kun kaikki vesi on ylhäällä, otetaan lämpö pois päältä ja odotellaan, että valmis kahvi valuu suodattimen läpi alempaan astiaan.

Sifoni toiminnassa. Ylemmässä astiassa mukana lämpömittari.
Tai jotenkin noin se näytti tapahtuvan. Varsin työlään oloista, mutta lopputulos oli todella hyvää. Vaikka meillä kotona melkoinen valkoima erilaisia kahvityövälineitä onkin, en ehkä sifonia kuitenkaan menisi hankkimaan.

Sen sijaan AeroPress voisi olla ihan kiva lisä. Sitä myös kehuttiin Hesarin jutussa. AeroPressin avulla kahvia valmistettaessa vesi lämmitetään erikseen ja kaadetaan kahvin päälle. Lopullinen kahvijuoma syntyy painamalla neste männällä suodattimen läpi. Myös AeroPressillä kahvi tehdään kuppi kerrallaan. Juuri sopivan kuuloista nysväystä, sopii minulle.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Illallinen Istanbulin kattojen yllä

Istanbulin reissulla päätimme kokeilla modernia turkkilaista keittiötä edustavaa enemmän fine diningin suuntaan kallellaan olevaa ravintola Miklaa, joka sijaitsee ökyhotelli Marmara Peran ylimmässä kerroksessa. Kyseessä on sen verran keskimääräistä lähialueen taloa korkeampi tötterö, että sieltä avautuu kelvolliset näkymät yli kaupungin kattojen. Sijainti kukkulalla toki auttaa myös.


Ravintola tarjoaa joko kolmen ruokalajin kiinteänhintaista menua tai seitsemän ruokalajin maistelumenua. Kolme ruokalajia saa valita ilmeisesti aika usein vaihtuvasta ruokalistasta. Samaiselta listalta ovat poimittuja myös tämän seitsemän ruokalajin maistelumenun tarjottavat. Seitsemän tapauksessa valintaa ei saa tehdä itse, vaan valinnat on tehty valmiiksi.


Päädyimme kolmeen ruokalajiin. Ennen ensimmäistä ruokalajia saimme tervehdyksenä keittiöstä pienen purkillisen kalaa liemessä. Annos esiteltiin kyllä, mutta maisemien ihastelu vei osan huomiosta, joka olisi tarvittu vahvalla turkkilaisella korostuksella varustettuun selontekoon. Ei siis ollut suurta selvyyttä mitä syötiin. Kalan rakenne ja maku toivat mieleen sushin, eli kala oli oletettavasti raakaa.


Leipääkin aterian kanssa tarjottiin. Leipä maistui hapanjuureen tehdyltä ja oli muutoinkin kyllä minun makuuni sopivaa. Leivän kanssa tarjottiin oliiviöljyä, voita, merisuolaa sekä vuohenjuustopohjaista levitettä.


Minä valitsin alkuruoaksi rapsakoita sardiineja. Ne tulivat ohuen ohuen oliiviöljyleivän kyljessä kiinni sitruunamajoneesin kanssa. Ruokailuvälineitä ei näille tarjottu. Juomaksi sain lasillisen paikallista valkoviiniä. Rypälelajike oli täysin vieras, eikä muitakaan yksityiskohtia jäänyt mieleen. Viini oli joka tapauksessa mainio sardiinin kaveri.


Vaimoke päätyi egean hummeriin, joka saapui oliiviöljyssä lillutettujen herneiden ja sitruunankukkakeiton kanssa. Turkkilainen chardonnayviini toimi kuulemma tämän maukkaan alkuruoan kanssa oikein hyvin. Toinen puoli lasillisesta jäi odottamaan pääruokaa. Juoma valittiin siis molempia silmällä pitäen.


Pääruokana parempi puolisko otti kasvistäytteisiä täysjyvävehnämanteja, jossa oli jogurttia, tomaattia, paahdettua valkosipulia sekä sumakkia. Tässä kohtaa oltiin vähän tuntemattomalla sektorilla, mutta oletus oli, että nämä mantit (taivutetaan noin tai sitten jotenkin muuten tai ehkä jopa löytyisi joku oikea suomennos) ovat jonkinlaisia taikinanyyttejä. Näinhän ne sitten olivatkin. Kuulemma ruoka oli todella hyvää. Viini tosin ei ollut enää ihan yhtä hyvä pari tälle ruoalle kuin alkuroan hummerille.


Minä pysyin lammasruokavaliossa ottaen lampaan entrecôtea, jolla oli kaverina revityllä lampaanpotkalla täytettyjä manteja, kanelia, hummusta sekä sieniä. Lammas oli jätetty todella mehukkaan punaiseksi ja todella mehevää se olikin. Annos näyttää kuvassa aika pieneltä, mutta kyllä siitä ihan täyteen tuli. Lampaan kanssa oikein hyvää pataa oli myös paikallinen punaviini, josta en enempiä speksejä osaa antaa.


Jälkiruokana minä luotin hapankirsikkaan, joka tarjottiin kompotin muodossa mukanaan kokojyvävehnää, paahdettuja manteleita, hunajaa sekä jäätelöä. Namia oli. Kuvassa näkyvät ohuet lastut ovat kirsikasta lähtöisin. Ne olivat varsin happamia ja kävivät hyvin yhteen makean jäätelön kanssa.


Vaimoke halusi suklaata. Ja sitä sitten tuli, vähän liikaakin. Kuvassa näkyvä iso köntti on melkolailla täyttä paksua tummaa suklaata pistaasilla kuorrutettuna. Suklaata oli siis ihan tolkuton määrä. Osa jäi jopa syömättä. Ihan oikeasti. Muita mukana olleita olivat makea jogurtti, "linnunkakkapulveri" ja mansikkasorbetti. Linnunkakka oli hassu ja sorbetti superhyvää. Maistoin sitä itsekin ja oli kyllä todella mansikkaista. Jotain muruja oli myös mukana.


Lopuksi otettiin vielä kahvit, tavasta poiketen ihan espressot. Yleensä aterian päätteeksi otettiin turkkilaista kahvia, mutta tällaisen illallisen päätteeksi espresso tuntui sopivan paremmin. Kahville saatiin kaveriksi suklaatryffelit.

Miklasta jäi paljon hyviä asioita mieleen. Ainoa pieni miinus voitaisiin antaa vaimokkeen jälkiruoan kohtuuttomasta suklaan määrästä, mutta se ei nyt valtavan iso miinus voi olla. Ainoana reissun aikana testatuista ravintoloista Miklassa myös osattiin tarjota viinit oikein temperoituina. Yleensä punaviinit tarjottiin Istanbulissa tolkuttoman lämpiminä. Todella upeat näkymät jäivät myös mieleen. Laskua saatiin aikaiseksi noin kolmen keskivertoillallisen verran, mutta silti tästä lystistä maksoi mielellään.

Hampurilaisella keskustan Midhillillä

Linnanmäen Kattilan ollessa uusi juttu viime kesänä kävimme tutustumassa porukalla Välimäen hampurilaisravintola Midhilliin, joka siellä aloitti toimintansa. Hampurilainen oli hyvä ja popcornpirtelö myös, mutta palvelu tökki pahasti. Tänä kesänä Midhill aloitti toimintansa myös Citykäytävässä Helsingin keskustassa. Pitihän tämäkin paikka nyt käydä koeajamassa.


Perjantaina iltapäivällä kellon ollessa neljä yläkerran puolella ravintolassa oli neljä pöytäseuruetta paikalla. Me olimme siis seurue numero viisi. Tyhjiä pöytiä oli paljon enemmän kuin täysiä. Alakerrassakin näytti aika tyhjältä. Lintsin paikasta poiketen tällä kertaa meiltä tultiin ottamaan tilaus saman tien. Popcornpirtelöä  ei enää ollut listalla. Hävytöntä!


Tämän jälkeen sitten alkoi odottelu. Ihan hirveän usein en ole hampurilaista odottanut yli puolta tuntia puolityhjässä ravintolassa. Kun ruoka lopulta saapui, oli se haaleaa. Kyllähän ne syömään pystyi, mutta yleensä lämmin ruoka on tapana tarjoilla lämpimänä. Annoimme lopuksi palautetta, johon tarjoilija sanoi, että olisivat toki tehneet annokset uusiksi, jos olisimme kertoneet. No, ei ollut tarkoitus istua koko iltaa hampurilaisella. Kokonaisaikaa tähän pikaiseen yhden ruokalajin ruokailuun tuhraantui joka tapauksessa yli tunti, josta suurin osa oli odottelua.

Hampurilaiset sinällään olivat ihan maukkaita ja meheviä. Eivät tosin pärjäneet Roslundin vastaaville. Ihan hyvä ruoka menee kuitenkin vähän hukkaan, jos perusasiat eivät ole kunnossa. Kiitos ja heihei. Emme tule uudestaan. Jos samoilla kulmilla olemme liikkeellä hampurilaisen kokoisen nälän iskiessä, menemme vaikka Hard Rock Cafeen, jossa osataan peruasiat, eikä ruokakaan ole yhtään huonompaa.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Soijamarinoitua possunkylkeä grillissä

Teki mieli vähän porsastella, joten kävin Hakaniemen hallin Reinin lihassa ostoksilla ja internjetin reseptiapajilla myös. Possujen varrastaminen ja grillaus oli tavoitteena. Tämmöinen ohje löytyi marinadille. Ohje oli naudalle, mutta sepäs ei haitannut. Possun lisäksi marinoin tällä myös kanaa, josta tein kans vartaita. Kanaa marinion vain muutaman tunnin, kun possu sai köllötellä marinadissa yön yli.


800 g luutonta possunkylkeä
2 l vettä
karkeaa suolaa

marinadi
1 dl sokeria
3/4 dl osterikastiketta
1/2 dl soijakastiketta
1/2 dl sakea tai kiinalaista riisiviiniä tai kuivaa sherryä
1 valkosipulinkynsi
2 cm pala tuoretta inkivääriä raastettuna

Kypsennä ensin liha keittämällä. Leikkaa pala tarvittaessa useampaan osaan, jotta saat mahtumaan kattilaan. Viillä nahkapuolelle ristikkäisiä viiltoja lihaan asti ja hiero suolaa molemmille puolille. Keitä miedolla lämmöllä noin 1 1/2 tuntia. Anna jäähtyä liemessään. Leikkaa jäähtyneenä tarvittaessa osa rasvasta pois. Leikkaa sitten liha kuutioiksi.

Sekoita marinadin ainekset ja laita marinadi pussiin. Laita lihakuutiot marinadin joukkoon ja anna marinoitua jääkaapissa muutaman tunnin tai mielellään yön yli.

Liota grillitikkuja vedessä vartin verran ennen käyttöä. Seivästä lihakuutioita grillitikkuihin ja grillaa vartaita kunnes pinta saa väriä sopivasti. Nauti vaikkapa raikkaan salaatin kanssa.

Tämän ruoan innokkeena oli taannoisen Taste of Helsinki-tapahtuman supersuosikki Gaijingin soijamarinoitu possu. Ihan pikkuisen sinne päin tämä kyllä oli. Joka tapauksessa tätä marinadia teen varmasti toistekin.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Istanbulissa

Turkki on ollut meillä pitkään suuri epäkiinnostuksen kohde. Moni ystävä on kuitenkin käynyt Istanbulissa ja ylistänyt kaupunkia niin monin sanoin, että pakkohan sitä nyt oli sitten käydä itsekin katsomassa. Turkki on myös ollut esillä TV:ssä. Tai ehkä se on ollut esillä ennenkin ihan yhtä paljon, mutta nyt vain on tullut huomioitua nämä ohjelmat itsekin, kun kiinnostus on herännyt.

Istanbulin vanhaa osaa Galatan tornista nähtynä
Joka tapauksessa Globetrekkeriä, Anthony Bourdainia ja kotimaisten kanavien ohjelmia aiheesta on tullut katsottua ja oppeja ammennettua. Myös Lonely Planetin uunituore matkaopas hankittiin, mutta erilaisten sattumien summana siihen tutustuminen jäi hyvin pintapuoliseksi (verrattuna esim. paljon paksumpaan New Yorkin oppaaseen, jonka ehdin lukemaan kolme kertaa läpi muistiinpanoja tehden ennen matkaa).

Sulttaani Ahmedin moskeija eli tuttavallisemmin sininen moskeija
Hotelliksi arpoutui Yasmak Sultan Sultanahmetin alueelta. Eli sieltä, missä suurin osa turisteista pyörii. Alueella sijaitsevat Topkapin palatsi, sininen moskeija ja Aya Sofya, eli ne isoimmat nähtävyydet. Hotellilta näihin kului aikaa kävellen viitisen minuuttia.

Topkapin palatsi (iso rakennelma puiston keskellä kukkulalla)
Hotellin halusin ihan nimeltä mainita, koska se oli ihan erityisen hyvä. Pienenä miinuksena tämmöisessä vanhassa talossa äänieristys ei ollut ihan parasta a-luokkaa. Yöaikaan oli kyllä ihan hiljaista, joten mitenkään meluiseksi tätä ei voi moittia. Palvelu oli kautta linjan erinomaista. Myös hotellin yläkerran ravintola oli oikein mukava. Ensimmäisenä iltana siellä söimme ja tykkäsimme kovasti. Keittiömestari itse kävi kyselemässä miten ruoka maistui ja pyynnöstä suositteli jälkiruokia. Suositukset osuivat ihan nappiin. Emme olisi itse osanneet tilata missään tapauksessa juuri niitä jälkiruokia.

Suleimanin moskeija sisältä päin
Hotellin concierge kävi aamiaisen aikana kyselemässä asiakkaiden suunnitelmia päivää varten ja antoi ideoita ja vastaili kysymyksiin. Hän myös oikein kivasti järjesti meille varsin aikaista kotiinpaluuta varten aamiaisen ennen normaalia aamiaisaikaa ja hoiti check-inin lennolle sekä boardingpassien tulostuksen ihan oma-aloitteisesti, jotta saisimme nukkua vähän pitempään. Pöytävaraus sujui myös helposti Mikla-ravintolaan, josta varmaan kirjoittelen ihan erillisen postauksen vielä myöhemmin.

Sisällä maustebasaarissa
Sultanahmet on ykkösnähtävyyksiensä kanssa varsin turistipitoinen paikka. Sieltä on vaikea löytää ravintolaa, jossa olisi myös paikallisia asiakkaita. Tähän oli tyytyminen, kun illalla ei jaksanut lähteä kovin etäälle ruoan perässä. Sinällään myös ihan hyviäkin ruokapaikkoja on tarjolla, kunhan antaa sisäänheittäjien ehdotusten mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yleisohje pysyä poissa ravintoloista, joissa on sisäänheittäjä, toimii siis täälläkin.

Tosin kävimme mekin yhdessä tällaisessa ravintolassa, kun emme onnistuneet varsinaista etukäteen valikoitua ravintolaa löytämään. Oikea paikka olisi ollut yhden kadunkulman päässä, mutta kartan perusteella menimme vähän vikaan pienillä kujilla, joiden nimiä ei kartassa ollut merkittynä. Taskussa ollut moderni gps-tekniikka ei taaskaan muistunut käyttöön kun sitä olisi tarvittu. Kyseisessä ravintolassa ruoka oli ihan ok, joskin samalla hinnalla olisimme syöneet paljon paremmin siinä paikassa, johon oli tarkoitus mennä, kuten sitten myöhemmin huomasimme.

Heinäkuu ei liene Istanbulissa huippusesonkiaikaa. Suurin osa matkailijoista pyrkii saapumaan paikalle kuumimman ajan ulkopuolella keväällä ja syksyllä, jolloin lämpö Istanbulissa ei kohoa juuri yli 30 asteen. Heinäkuussa voidaan kuulemma hyvinkin mennä 40 asteeseen, mutta harmiksemme lämpöä oli parhaimmillaankin vain 34 astetta. Iltaisin tuulisella kattoterassilla olisi jo kaivannut takkia päälleen. Päivisin toki shortsit ja sandaalit olivat sopiva vaatetus. Tulipa pari kertaa ihan kuumakin ylämäkeä noustessa.

Galatan torni
Jos museot kiinnostavat, kannattaa hankkia Museum Pass, joita saa joko pakettiin kuuluvien museoiden lippuluukuilta ja ainakin joidenkin hotellien vastaanotoista. Meidän hotellissamme näitä oli myynnissä, tosin vain käteistä vastaan. Hintaa tälle läpyskälle tuli 72 liiraa (mainoksissa hinnaksi kerrotin 85 liiraa, ehkä saimme vielä vanhaa erää halvemmalla) ja se kattaa Aya Sofyan, Topkapin palatsin haaremeineen (molempiin erillinen lippu), arkeologisen museon, mosaiikkimuseon sekä joukon muita museoita. Passi on voimassa 72 tuntia ensimmäisestä museovierailusta alkaen. Hinnassa siinä säästää vähän, jos käy kaikissa museoissa, mutta enemmän säästyy aikaa, koska pääsee sisälle jonottamatta. Varsinkin suosituimpina aikoina jonot voivat olla varsin pitkiä.

Hunajakenno, josta sai hotellin aamiaisella vuolla tuoretta hunajaa. Törkeän hyvää!
Jos paikan päällä viettää enemmän kuin muutaman päivän, voi olla tarpeen käyttää myös julkista liikennettä, joka on pääosin varsin mainiosti järjestetty. Pieniä säästöjä ja huomattavaa kätevyyttä matkantekoon on tarjolla Istanbulkart-kortin avulla. Kyseessä on ladattava matkakortti, joka käy ratikassa, metrossa, busseissa, köysiradalla ja julkisen liikenteen lautoilla. Ilman korttia pitää aina olla kolikoita mukana, jotta saa automaatista portin avaavan poletin. Portit löytyvät myös ratikkapysäkeiltä, joten pummilla matkustaminen ei tässä kaupungissa ole kovin helppoa.

Istanbulkarteja voi olla vaikea löytää, mutta Eminönün bussiasemalla on niitä myyvä kioski ja muistaakseni myös Sirkecin rautatieaseman vieressä olevassa infopisteessä niitä on tarjolla. Näissä paikoissa on joka tapauksessa näkyvästi esillä teksti Istanbulkart.

Näkymä Pierrelotin kahvilan pöydästä
Sultanahmetin alueelta pääsee lautta- ja bussiliikenteen solmukohtaan Eminönüun ratikalla. Linjoja on periaatteessa vain yksi, joten suurta sekaannusta ei pääse tulemaan, kunhan suunta on oikea. Osa ratikoista kuitenkin ajaa vain Eminönüun asti ja osa jatkaa Galatan sillan yli kohti Kabataşia. Pienen sekaannuksen mahdollisuus siis on olemassa. Jos matkanteko keskeytyy Eminönüssa, pitää ratikasta poistua ns. väärälle puolelle eli raiteille, kiivetä vastapuolen laiturille, ja hypätä seuraavaan ratikkaan kohti Kabataşia.

Lautalla puolestaan pääsee esimerkiksi Aasian puolelle tai vaikkapa Kultaista Sarvea pitkin Eyüpiin, jossa sijaitsee hauska (joskin turistipitoinen) Pierrelotin näköalakahvila. Jälkimmäiseen mennessä voi lauttamatkan jälkeen kokeilla köysirataa, jolla pääsee nousemaan mäelle jalkojaan säästellen.

Historiallinen raitiovaunu Istiklal Caddesi-kävelukadulla
Toinen hyvä tapa säästää jalkoja on Tünel-metron käyttäminen Galatan sillan pohjoispuolella noustessa rannan tuntumasta Istiklal Caddesi-kävelykadulle. Kyseinen juna on kahden aseman väliä sahaava maailman toiseksi vanhin metro. Toinen asema on lähellä Galatan sillan pohjoispäätä rannan tuntumassa ja toinen asema ylhäällä kävelykadun eteläpään tuntumassa. Kävelymatkalle rannasta ei mitään erityisiä nähtävyyksiä satu, paitsi Galatan torni, joka on kyllä saavutettavissa kätevämmin kävelykadulta käsin. Kiipesimme Galatan tornille kerran jalkaisin rannan tasolta, enkä kyllä keksi siitä reitistä paljoa hyvää sanottavaa.

Topkapin palatsin ensimmäinen sisäpiha
Kuuden päivän reissullamme ehdimme hyvin kiertää kaupungin keskeiset nähtävyydet ja vielä haahuilla vähän siellä täällä sen päälle. Kuitenkin näin isosta kaupungista tällainen käynti antaa vain hauraan käsityksen. Ehdottomasti pitää tulla toistekin koluamaan tarkemmin sivukujia, joille keskivertoturisti ei eksy.

Ja siis ruokaa on tarjolla joka puolella ja se on varsin hyvää, eikä edes erityisen kallista. Ihan keskeisimpien nähtävyyksien ja pääväylien varrelta kannattaa astua vähän sivuun, jos aikoo saada jotain vähän aidompaa syötävää. Jos kuitenkin aikataulun tai muiden syiden vuoksi haluat pysyä vain Sultanahmetin alueella, on tässä pieni lista kelvollisiksi havaitsemiamme ruokapaikkoja alueelta:

  • Imbat
    • Oriental Express-hotellin katolla sijaitseva hieman modernimmin turkkilaista ruokaa tarjoava ravintola. Mainiot näkymät, erittäin ystävällinen palvelu ja maukkaat ruoat.
  • Pasazade
    • Katutason ottomaanikeittiötä edustava ravintola, jossa mainioita haudutettuja liharuokia ja erinomaisen ystävällinen palvelu. Ilmeisesti Imbat ja Pasazade ovat osa jotain yhteenliittymää, sillä heillä oli yhteinen mainos muutaman muun ravintolan kanssa ja ainakin yhteinen viinilista.
  • Olive
    • Hotellimme Yasmak Sultanin katolla sijaitseva ravintola, joka edustaa samanlaista vähän modernimpaa turkkilaista tyyliä kuin Imbat ja Pasazadekin. Hienot näkymät.
  • Cihannüma
    • Ottomaanikeittiötä edustava ravintola hotellin katolla. Hienot näkymät. Paljon haudutettuja liharuokia. Myös kebapit ovat Lonely Planetin mukaan erinomaisia.
  • Hamdi
    • Kebap-ravintola lähellä Eminönün laituria ja bussiasemaa. Vaikuttaisi olevan myös paikallisten tai ainakin turkkilaisten turistien suosiossa, sillä Ramadanin alkamisen jälkeen pöydän saaminen oli mahdotonta auringonlaskun jälkeen.
TripAdvisorista löytyy näitä lisää, mutta arvioihin kannattaa suhtautua pienellä varauksella. Ainakin minun mielestäni Sultanahmetin turistirysät olivat ihan yliedustettuina listan kärkipäässä. Paljon parempaa ruokaa saa sieltä missä paikalliset ruokailevat.

Imbat-ravintolan meze-lajitelma
Pienenä vinkkinä voisin suositella kokeilemaan alkuruokana esim. kahden henkilön kesken jaettavaa meze-lautasta. Kyseessä on paikallinen alkupalalajitelma. Usein mukana on ainakin erilaisia tököttejä, jotka ovat erinomaisen hyviä leivän kanssa syötyinä. Lajitelma on eri ravintoloissa hieman erilainen, joten tylsistymään ei pääse. Söimme näitä melkein aina, kun oli tilaisuus ja aina olivat hyviä. Perinteisemmissä paikoissa pääset valitsemaan mezet tarjoilijoiden esittelemistä esimerkkiannoksista. Näissä paikoissa (kuten vaikkapa Hamdi) valikoimaa on enemmän.

Kebap jogurttikastikkeella Hamdissa
Galatan sillan toiselta puolelta löytyy valtavasti hyviä ravintoloita. Valitettavasti vain kolmea näistä ehdimme kokeilemaan lyhyen reissumme aikana. Yksi oli moderni turkkilainen ravintola Mikla, josta lisää erillisessä postauksessa myöhemmin. Muut kaksi olivat:
  • Güney
    • Turkkilainen perusravintola, jossa ainakin liharuoat olivat erinomaisen maukkaita. Sijaitsee Galatan tornin vieressä. Kuulemma luonasaikaan varsin suosittu. Olimme itse paikalla kiireisimmän luonasajan jälkeen, joten omakohtaista kokemusta kiireestä ei ole.
  • Lokanta Maya
    • Modernimpaa turkkilaista ruokaa edustava ravintola hieman sivussa pääväylistä. Käynnin arvoinen varsinkin, kun kaupungin parasta baklavaa tarjoava (joskin vähän turhan businesshenkinen) leipomo Karaköy Güllüoğlu on ihan vieressä. Ainakin lounas täällä oli todella hyvää. Kuulemma illallisaikaan pöytävaraus on tarpeen ja kenties t-paidasta ja shortseista yksi pykälä hienompi pukeutuminen.
Hafiz Mustafan baklavaa
Iltapäiväivisin kävimme usein jossain sopivasti kohdalle sattuneessa kahvilassa joko turkkilaisella kahvilla tai teellä, vähän fiiliksen mukaan. Mahdollisesti juoman kaveriksi otettiin yksi tai useampi baklava maisteltavaksi. Nämä mahtavan lehtevät, rasvaiset ja imelät leivonnaiset ovat aivan tolkuttoman hyviä. Mukana on perinteisesti pistaasipähkinää, mutta myös muilla pähkinöillä varustettuja versioita löytyy. Joissain paikoissa valikoima on päätähuimaava.

Jos parhaat baklavat valmistava Karaköy Güllüoğlu tuntuu turhan kaukaiselta, kannattaa kokeilla Sirkecin rautatieaseman lähellä sijaitsevaa Hafiz Mustafaa. Heillä on lähes puhelinluettelon paksuinen lista erilaisia herkkuja.

Yleisesti ottaen Istanbul on mukava matkakohde. Perusasiat ovat kunnossa, eli majoitus on kelvollista, ruoka edullista ja hyvää, ihmiset ystävällisiä ja monista paikoista ikävästi mieleen jäänyt jatkuva turistin vedätys loistaa poissaolollaan. Kaupunki on myös erinomaisen siisti. Koiranläjiä ei näkynyt missään ja puistotkin olivat hämmästyttävän siistejä, vaikka piknikväkeä oli kuin pipoa.

Pihvileipä Lokanta Mayassa. Kuulostaa ja näyttää ehkä kuvassa tylsältä, mutta leivän välissä on mehukkaan mediumiksi paistettua naudan filettä, punasipulia ja muuta hyvää.
oskeijoiden minareeteista tasaisin väliajoin kaikuvat rukouskutsut muistuttavat, että uskonto on Istanbulissa vahvemmin läsnä ihmisten elämässä kuin kotosuomessa. Kiihkomielisyyttä ei kuitenkaan ollut havaittavissa, vaan ilmapiiri on hyvin suvaitsevainen. Joskin moskeijaan tutustumaan mennessä on syytä varautua asianmukaisella pukeutumisella, jos ei halua verhoutua lainavaatteisiin.

Niin, ja niitä mielenosoituksia ilmeisesti oli Taksimin aukiolla myös matkamme aikana. Kävimme kaksi kertaa aukiolla kävelemässä ja toisella näistä kerroista näimme poliisien saapuvan paikalle bussilasteittain mellakkavarustus mukanaan. Mitään muuta havaintoja levottomuuksista emme tehneet. Mielenosoittajien puolustama puistokin oli keskellä päivää erittäin rauhallisen oloinen.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Leivänjämät leipävanukkaaksi

Anopin herkullisista voileipäkakuista jäi yli aika paljon leivän reunoja ja muita ylijäämäpaloja. Näille ei oikein ollut mitään käyttöä, joten päätin kokeilla tehdä leipävanukasta, kun netistä löytyi ohjekin. Oikeastaan menin ihan suoraan tuolla ohjeella, paitsi korvasin vanilja-aromin oikealla vaniljasokerilla (oikean vaniljasokerin tunnistaa väärästä vaniljasokerista siitä, että oikean tuoteselosteessa ei mainita vanilliinia).


1 vaalea leipä
4 kananmunaa
1 dl sokeria
1 tl kanelia
1 tl kardemummaa
1 tl vaniljasokeria
4 dl maitoa
1/2 l mustikoita
tarjoiluun kermavaahtoa tai vaniljakastiketta

Leikkaa leipä kuutioksi. Vatkaa kananmunat ja sokeri maidon joukkoon ja lisää mausteet. Kostuta leipäkuutiot maitoseoksessa ja anna niiden kastua kunnolla. Voitele sopiva uunivuoka. Laita puolet leipäkuutioista vuoan pohjalle ja mustikat päälle. Laita sitten loput leipäkuutiot mustikoiden päälle. Jos leipäkuutioita on niin paljon, että niistä tulee useampi kerros, niin voit toki tehdä enemmän kerroksia. Paista 175-asteisessa uunissa 45 minuuttia. Lopputulos saa olla hyllyvä. Anna jäähtyä yön yli jääkaapissa. Tarjoa sopivina paloina kermavaahdon tai vaniljakastikkeen kera.

Tästäpä saivat uuden elämän sekä viime vuoden mustikkasadon jämät että leivän reunat. Vaniljakastikkeen kanssa tämä toimi jälkiruokana erinomaisesti. Jos käytettävissä on vaikkapa kokonainen kuivahtanut leipä, lienee lopputulos vieläkin parempi. Minulla kun oli aika kuoripainotteista tämä raaka-aine.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Turkkilaista kahvia

Tulipas tuossa käytyä ensimmäistä kertaa ikuna Istanbulissa. Hieno oli kaupunki, pitäisi käydä toistekin. Ehkäpä kirjoitan aiheesta pari postausta, kun oli niin hyvää ruokaa siellä. Myös katsomista riitti. Kahvi oli kanssa hyvää ja siitä kerron nyt.


Turkkilaisen kahvin valmistamiseksi hankin maustebasaarin nurkilta keittiötarvikekojusta kahvipannun. Varmaan semmoinen teräksinen olisi ollut fiksumpi hankinta, mutta tämä perinteisempi on nätimpi. Ehkä tästäkään ei nyt niin paljoa myrkkyjä liukene, että muutaman kupillisen vuodessa juomalla pahasti elinikä lyhenee.


Turkkilainen kahvi on ilmeisesti pääasiassa kohtalaisen vaaleaa paahtoa ja erittäin hienoksi jauhettua. Siis hienommaksi kuin espresso. Pannuun laitetaan ensin vesi ja sitten sekoitetaan kahvijauhe joukkoon. Ilmeisesti kohtalaisen tyypillinen keskimakea kahvi vaatii saman määrän kahvia kuin sokeriakin. Minä en kahviini laita sokeria muutoinkaan, joten join sokeroimattomana nämäkin. Hyvin toimii.

Ohjeen kahvin valmistamiseksi näin Ylen ohjelman Lähdin Turkkiin Istanbul-jaksosta. Kovin samanlainen ohje löytyi myös netistä.

kupillinen turkkilaista kahvia
n. 1/2 dl vettä
1 tl jauhettua turkkilaista kahvia
(1 tl sokeria)

Laita vesi turkkilaiseen kahvipannuun ja sekoita joukkoon kahvi. Jos haluat mukaan sokeria, sekoita se joukkoon kahvin jälkeen. Lämmitä keskilämmöllä liedellä kunnes kahvi kiehuu. Ota pois lämmöltä, sekoita ja anna jäähtyä hetken aikaa. Lämmitä uudelleen kiehuvaksi ja anna taas jäähtyä hetken. Kaada kuppeihin tasaisesti niin, että kuhunkin kuppiin tulee saman verran sakkaa pannun pohjalta. Odota pari minuuttia, kunnes sakka on laskeutunut kupin pohjalle. Nauti.

Turkkilaisessa kahvissa on siis oleellista, että kupissa on myös kahvinporot mukana. Kahvi juodaan siitä päältä ja liemen käydessä sakeaksi voidaan lopettaa. Erinomaisen hyvää tämä on turkkilaisen leivonnaisen, kuten baklavan kanssa.


Tuossa mainitussa Ylen ohjelmassa esiteltiin myös Istanbulin perinteikkäintä baklavaleipomoa Karaköy Güllüoğlua, jossa sitten satuimme pistäytymään. Tulihan noita leivonnaisia muuallakin kokeiltua, mutta Güllüoğlulla olivat parhaat. Toimme pienen laatikollisen näitä kotiinkin turkkilaisen kahvin kanssa syötäväksi. Parhaita nämä ovat tuoreena paikan päällä, mutta hyviä myös kotiin tuotuina. Sokerihumala on taattu.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Taste of Tuska 2013

Helsingin kesän festareista hissimusiikkitapahtuma Flow mainostaa hienoa ruokatarjontaansa. Musiikillisesti allekirjoittaneen makuun paljon paremmin sopiva Tuska puolestaan on ollut aina surullisen kuuluisa kehnoista eväistään. Kolme vuotta sitten viimeksi osallistuessani tuolloin vielä Kaisaniemessä järjestetty tapahtuma tarjosi ainoana syömäkelpoisen näköisenä eväänä grillimakkaraa. Että repikää siitä.


Tänä vuonna oli musiikkitarjonta Suvilahteen muuttaneessa Tuskassa sen verran vakuuttava, että pois ei ollut varaa jäädä. Yritin etukäteen vähän selvitellä netistä festarin ruokatarjontaa, mutta mitään isompaa infoa ei löytynyt. Muutoinkaan en löytänyt kommentointeja Tuskan sapuskoista. Siksipä ajattelinkin korjata tilanteen. Päätin musiikin kuuntelun ohella vähän tarkastella ruokavaihtoehtoja ja tutustua kolmen päivän aikana parhailta vaikuttaviin eväisiin ja ehkä vähän niihin perinteisempiinkin, sekä kirjailla havainnot ylös tänne blogiin. Tämmöistä sain aikaiseksi.


Juomapuolella festivaalin hyvin sijoitetulla anniskelualueella oli tarjolla kahdenlaista Koffin olutta 0,4 l vetoisessa tuopissa ja 0,5 l vetoisessa tölkissä. Karhua oli tarjolla litran tölkissä. Näiden lisäksi Koskenkorvan pisteessä oli joitain drinkkejä sekä Valhalla-shotteja. Kenttäbaari tarjoili Jaloviinapohjaisia juomia. Ei siis mitenkään erityisen mieltä ylentävää, mutta kyllähän nämäkin nuottiöljynä tehtävänsä tekivät.


Anniskelualueelta löytyi myös hampurilaista tarjoava Tuskaburger. Ensimmäisenä päivänä tämä tuli testattua. Burgeri oli kasattu ihan jees perussämpylän väliin. Täytteinä oli pihvi, siivu emmentalia ja joitain kasviksia sekä soossia. Jalapenoakin olisi pitänyt olla mukana, mutta ainakaan minun burgerissani ei tuntunut mitään tulisuutta. Emmental nyt ei burgerin välissä oikein toimi ja se pihvikin maistui enimmäkseen sipulilta. Kokonaisuudesta tuli mieleen lähinnä yläasteen kotitaloustunnin tuotokset.


Seuraava kokeiltu annos oli anniskelualueen ulkopuolella paljon vähemmällä jonotuksella käteen saatu revitty possunniska. Sekin oli survottu sämpylän väliin. Paitsi jos oli fiksu, kuten bändikollegani, ja osasi pyytää annoksen ilman sämpylää. Sämpylä olikin se turhin osuus annoksessa, jopa turhempi kuin kylkiäisperunalastut. Itse possu oli maukasta ja siinä mukana olleet soossit ja kasviksetkin menivät mukavasti. Tämä oli selvästi maistetuista paras annos.


Vielä oli pakko kokeilla sitä perinteisempää festarimuonaa, eli kebabannosta. Nämä ovat näitä isolla pannulla paistuvia sotkuja, jotka loppuillasta ovat kaikki täysin saman näköisiä mössöjä. Ei maistunut oikein millekään ja riisiä oli ihan liikaa lihan kustannuksella. Kasvikset olivat jostain pakastepussista. Ensimmäisen haarukallisen jälkeen jo harmitti annokseen uhrattu 8 euroa.

Noita kebabannoksen kanssa samaan kategoriaan meneviä ison pannun paistoksia oli tarjolla useampaakin lajia. Joskus aiempina vuosina olen useampaakin kokeillut, mutta valitettavasti ne ovat yleensä nälän yllättäessä jo niin pitkään pannulla muhineita, ettei niitä erota toisistaan. Näiden lisäksi erilaista makkaraa, hodaria ja makkaraperunasettiä löytyi useammastakin pisteestä. Ehkä näistäkin olisi jotain maistamisen arvoista löytynyt, mutta tällä kertaa lautaselle päätyivät nämä aiemmin mainitut annokset.

Loppujen lopuksi festareille mennään ensisijaisesti musiikin takia. Siksi en Flow-festareihin sijoittaisi ropoakaan. Tuska Open Airiin sen sijaan menen mielelläni, vaikka ruoka olisikin hanurista. Ehkä muutkin ajattelevat näin ja siksi tarjonnan parantamiselle ei ole mitään tarvetta. Höh.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...