Pari sanaa Toscanasta

Viikonloppuna ystävien luona ruoan ääressä turistessa tuli muutama sananen vaihdettua Toscanasta, jossa itse kävimme kesällä 2009 ja ystäväpariskuntamme viime kesänä. Siinä sitten iskikin välitön kaipuu takaisin tuonne mahtavan ruoan ja ihanan viinin luvattuun maahan. Enkä mitenkään voi olla muutamaa muistoa tännekään kirjoittamasta.

Ainakin kesällä 2009 Finnair lenteli suoraan Pisaan. Totesimme tämmöisen vaihdottoman lennon järkeväksi vaihtoehdoksi. Varasimme matkan suurimmaksi osaksi Kaleva Travelin kautta, koska olin saanut töistä kyseisen putiikin lahjakortin. Kalevalta löytyikin aika hyvää settiä, paitsi Chianti-alueelta, jossa halusimme viettää kolme yötä. Siispä hoidimme sen pätkän majoituksen itse. Muut hotellit, lennot ja vuokra-auton otimme tuunattuna pakettina.

Jaoimme kymmenen päivän matkan siten, että ensin vietimme kolme yötä Firenzessä, sitten kolme yötä Castellina in Chiantin liepeillä Pietrafittan kylässä pienessä maalaistalossa, kolme yötä Montalcinossa ja viimeisen yön Pisassa. Firenzessä ei autoa tarvittu, joten kumipyörät otimme alle vasta sieltä eteenpäin suunnatessamme.

Saavuimme Pisaan lentokoneella iltapäivän ollessa jo pitkällä. Firenzeen oli tarkoitus jatkaa junalla ja näin sitten tapahtuikin, kun lopulta ymmärsimme opastinnäyttöjen toimintaperiaatteen. Niissä nimittäin Firenzeen lähtevät junat oli merkitty raiteelle 5, mutta koko asemalla ei ollut kuin kaksi raidetta. Emme olleet ainoat tyhmät turistit tätä ihmettelemässä. Yritimme tätä sisältä kysellä, mutta homma ei siitä tullut juuri paremmaksi, emme ilmeisesti osanneet kysyä oikeaa asiaa.

Lopulta keksimme jutun jujun. Näyttötaulu siis kertoi junien lähtöajat Pisan keskusasemalta. Lentokentän asemalta molemmilta raiteilta vuoron perään lähti junia vain tuonne keskusasemalle. Tämän pienen sekoilun jälkeen pääsimme kiskoilla eteen päin ja lopulta ihan sinne Firenzeenkin asti. Siellä juna-asemalta jatkoimme laiskasti taksilla hotellille, joka sijaitsi ihan Arno-joen rannalla (tai olihan siinä katu välissä).

Koska kello tuossa vaiheessa alkoi jo olla kohtalaisen paljon, päätimme suoria saman tien syömään. Varsin maukkaan pasta-aterian (ja se alkuruoaksi vaimokkeen syömä caprese, niin hyviä tomaatteja ei saa Suomesta koskaan!) jälkeen lähdimme vielä hipsimään kaupungille.

Ihastuimme kaupunkiin välittömästi. Suurin osa keskustasta on kävelykatuja. Rennon oloista kansaa oli liikkeellä ihan reippaasti vielä puolen yön paremmallakin puolella ja kojut myivät pizzapaloja sekä muuta pientä purtavaa kuin keskellä päivää. Samoin jäätelöbaarit olivat auki ja pakkohan sitä oli pieni koemaistiainen yhdestä kulman kuppilasta ottaa mukaan. Pistaasia muistaakseni kokeilin ja hyvää oli.

Keskeiset nähtävyydet tuli katseltua, ne kun ovat kätevästi kävelyetäisyydellä kaikki. Museoiden osalta jätimme vähän seuraavaankin kertaan. Sisällä kävimme vain Uffizissa. Liput hankimme kätevästi hotellin respan välityksellä. Pyysimme respaa hankkimaan liput ja menimme sillä aikaa pyörimään kaupungille. Palatessamme respassa odotti koodi, jolla pääsimme jonon ohi tiettynä aikana ostamaan pääsylipun ja sitten suoraan sisälle jonottamatta. Kuulemma jonoa voi tätä jippoa käyttämättä olla useamman tunnin verran, joten ehdottomasti suosittelen perehtymään asiaan. Uffizissa on kyllä renessanssitaidetta tarjolla, jos semmoinen kiinnostaa.

Firenzen ruokapaikoista muistiin tuli merkittyä viinibaari (tai oikeasti osteria) La Canova de Gustavino sekä maailman parasta jäätelöä ainakin omasta mielestään myyvä jäätelöbaari Gelateria Vivoli. Jäätelöbaarilla oli seinällään kuvia julkimoista, jotka olivat samaa mieltä heidän jäätelöstään. En nyt tiedä, oliko tuo maailman parasta, mutta aivan mahtavan hyvää joka tapauksessa. En tosin ole saanut koskaan Italiassa huonoa jäätelöä. Jos tiski näyttää suunnilleen tuolta kuin kuvassa tuossa ylempänä, ei voi mennä pahasti vikaan.

Kun Firenzen osuus reissusta oli päättymässä, kävimme noutamassa uuden karhean Fiat Pandan vuokraamosta ja lähdimme ajelemaan Chiantigiana (S222)-tietä kohti etelää. Moottoritie olisi lyhentänyt matka-aikaa, mutta meilläpäs ei ollutkaan kiire. Lisäksi maisemat olivat vähän toista kaliiberia Chiantitiellä. Nuhapumppu käsivaihteinen menopelimme tosin pakotti vaihtamaan vaihdetta jatkuvasti tien kääntyillessä sekä x- että y-akselilla koko ajan. Onneksi liikenne oli hyvin maltillista. Italialaiset menivät reippaasti ohi ja toiset turistit köröttelivät kanssamme yhtä hitaasti.

Majapaikkamme sijaitsi syrjässä tuolta seudun päätieltä. Pietrafittan kylän kohdalta lähti pieni hiekkatie, joka mutkitteli ja laskeutui jyrkästi alaspäin. Tien päästä paljastui viehättävä vanha maalaistalo, jonka Roomasta paikalle muuttanut pariskunta, Daniela ja Mario, oli kunnostanut hotelliksi. Itse emme kovin tarkasti asioita isäntäväeltämme udelleet, mutta onneksi pari päivää meitä aiemmin paikalle saapuneen pariskunnan hollantilainen miespuolisko teki sen puolestamme. Daniela totesi, ettei hän tuo mies voi mitenkään olla hollantilainen: eivät hollantilaiset ole niin sosiaalisia. Söimme heidän seurassaan Danielan valmistamaa paikallista kotiruokaa naapuritilalta kotoisin olevan viinin kanssa ja siinä sivussa paransimme maailmaa oikein toden teolla.

Hotellin piha-alueelta löytyi uima-allas, jonka lämmittämätön vesi vilvoitti kivasti yli 30-asteisessa helteessä. Emme tosin altaalla hengailleet kuin yhden iltapäivän. Muutoin kävimme pistokeikoilla lähialueen nähtävyyksiä katsomassa. Castellina in Chiantissa kävimme maistelemassa chiantia ja hieromassa kauppaa juuri myyntiin tuleen vuosikerran juomista.

San Gimignanossa ihastelimme torneja ja maistelimme jälleen kerran maailman parasta jäätelöä (tällä kertaa suosittelijoina mm. Jamie Oliver). Söimme myös mainiot leivät täytteenään mozzarellaa ja ilmakuivattua villisian kinkkua.

Myös Sienassa kävimme tutustumassa. Jostain syystä jo hieman isompi Siena ei jaksanut innostaa ihan yhtä paljon kuin esimerkiksi pieni ja viehättävä San Gimignano. Ehkä myös pilven takana piilotteleva aurinko vaikutti fiilikseen.

Castellina in Chiantin maisemista matka jatkuin kohti minulle henkilökohtaisesti reissun tärkeintä etappia eli Montalcinoa. Tuo eritoten brunello-viinistään tunnettu vähän yli 5000 asukkaan kylä kukkulalla on vetänyt minua puoleensa ensimmäiseltä Italian vierailulta lähtien. Silloin maistoin ensimmäisen kerran brunelloa ja jäin heti koukkuun. Jokainen saa tykätä barolosta, jos haluaa, mutta minulle Brunello di Montalcino on Italian ykkösviini.

Montalcinossa vietimme aikaamme kävellen kapeita katuja ylös ja alas, vieraillen viinibaareissa ja nauttien hienosta ravintolatarjonnasta. Hotellimme sijaitsi aivan kaupungin muurin reunalla ja sieltä avautuikin aivan mahtavat näkymät ympäröivälle maaseudulle. Valitettavasti huoneemme oli kadulle päin. Toisaalta, maisemahuoneet olivat todella pieniä, kun taas meidän huoneemme oli suorastaan valtava. Tilaa oli kahden kerroksen verran: alakerrassa oli kylpyhuone ja oleskelutila sohvineen ja pyötäryhmineen, ja yläkerrassa sijaitsivat makuutilat.

Kun nyt brunellon lähteille olimme päässeet, päätimme käväistä ihan viinitilalla tutustumassa viinin valmistuksen saloihin tarkemmin. Valitsimme kohteeksi Valdicavan, joka oli Madonna del Piano Riserva-huippuviininsä vuosikerralla 2001 napannut täydet 100 pistettä Wine Spectatorin James Sucklingilta. Tilan tuotanto on niin pientä, ettei se mitenkään riitä vastaamaan kysyntään.

Hauskasti Montalcinon linnoituksessa sijainneen viinibaarin varsin asiantuntevan oloinen täti oli kovin epäileväinen vierailusuunnitelmamme onnistumisesta. Hän oli sitä mieltä, että Valdicava ei ota vastaan vierailijoita, koska on niin pieni tila. No, yrittänyttä ei laiteta. Laitoimme jälleen hotellin respan asialle ja lähdimme kaupungille. Palatessamme meitä odotti viesti, että klo 11 seuraavana päivänä olisi audienssi varattuna.

Valdicavalla vastaanotto olikin todella sydämellinen. Paikalla ei ollut lisäksemme ketään muita kuin yksi tilan naistyöntekijä, joka esitteli meille kaiken mahdollisen alkaen tarhoilla (siinä ihan rakennuksen nurkalta alkaen) kypsyvistä rypäleistä aina etikettien liimaamiseen asti. Kierros oli todellakin henkilökohtainen ja pääsimmepä jopa maistamaan suoraan tynnyristä työn alla olevia vuosikertoja. Brunelloahan kypsytetään pitkään ja hartaasti ennen juoman myyntiin tuloa. Senkin jälkeen vielä optimaaliseen nauttimisajankohtaan on aikaa kuutisen vuotta, vähän toki vuosikerrasta riippuen. Siinä sai hyvän kuvan aromien kehittymisestä kypsytyksen aikana.

Olemme aina viinimaassa vieraillessamme pyrkineet vähintään yhdellä tilalla vierailemaan, mutta näin hienoa kierrosta emme ole koskaan aiemmin kokeneet. Yritimme oppaallemme tarjota pientä rahallista korvaustakin, mutta hän kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Isäntä Vincenzo kuulemma maksaa hänelle palkkaa, eikä hän tarvitse muuta.

Montalcinosta käsin kävimme vierailemassa myös Montepulcianossa, joka on sekin viinikaupunki, Vino Nobilen koti. Kaupunki näkyi olevan aika isosti remontissa, mikä vähän latisti tunnelmaa. Eikä Vino Nobile myöskään vetänyt vertoja brunellolle. Vaan tulipahan sekin nähtyä. Iso plussa katumuusikolle, joka soitteli Chapman Stickiä kaupungin muurin vierellä. Kyseistä instrumenttia ei ihan joka päivä näekään soitettavan.

Paluumatkalla ajelimme piskuisen kylpyläkaupunki Bagni San Filippon kautta. Siellä piipahdimme katsomassa rikkipitoisista lähteistä vettänsä ammentavia lätäköitä sekä veden hauskasti muovaamia kallioita. Varsinainen kylpyläpuoli jätettiin ihan suosiolla väliin. Vähemmän hienoihin puitteisiin tyytyville näkyi lämpimällä kesäsäällä riittävän nuo ilmaisetkin lähteet, vaikka vesi hieman mädälle kananmunalle haiskahtikin. Ilmeisesti on sitten terveellistä tuo.

Kaikki hyvä päättyy aikanaan ja lopulta oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä reissun viimeiselle automatkalle kohti Pisaa. Tällä kertaa jo ajelimme vähän nopeampaa reittiä, koska tarkoitus oli ehtiä vielä valoisan aikaan pieni kierros tehdä kaupungilla.

Keskustan tietöiden ja päin takaprinkkalaa olleiden navigaattorin karttojen ilmoille nostattelemien ärräpäiden jälkeen auto lopulta löysi tiensä Europcarin pisteeseen Arno-joen varteen. Tietenkin lisähauskuudeksi siesta oli juuri alkanut ja auton palauttaminen sai odottaa pari tuntia. Ihan kiva, että sain sen viimeisen laillisen parkkipaikan kadun varresta.

Siinä välissä olikin hyvää aikaa käydä turisti-infossa noutamassa kaupungin kartta. Infon täti sen kummemmin kysymättä piirsi karttaan kaksi ympyrää, toinen osoitti sen hetkisen sijaintimme ja toinen kaltevan tornin sijainnin. Tämä antoikin hyvän kuvan kaupungin meiningistä. Turistilta rahat pois ja heippa vaan. Ihan hyvä, että viivyimme vain yhden yön tässä turistirysässä.

Onneksi sentään jotain aitoakin paikasta löytyi. Illalliselle nimittäin päädyimme uskollisen matkaoppaamme Lonely Planetin suosituksesta ravintolaan Antica Trattoria il Campano. Paikka oli taas juuri sellainen viehättävä ja aito toscanalainen ravintola kuin muutkin reissullamme kohtaamamme ruokapaikat. Jotain hyvää siis Pisassakin.

Mikäs oli sitten reissussa parasta? Yksinkertainen ja supermaukas ruoka vaiko ihana laventelin tuoksu, joka tuntui joka paikassa? Vaiko kenties se lämmin vastaanotto, jonka saimme joka puolella (ehkä Pisaa lukuunottamatta)? Ehkä parasta oli juuri kaikki tämä, eli siis Italia. Matkailulehtien varoittelu turistien (etenkin jenkkiläisten) valtavasta määrästä oli mielestäni liioiteltua. Kyllähän väkeä oli, mutta Pisaa lukuuottamatta ei mitenkään häiritsevästi. Eniten kuitenkin joka paikassa kuuli puhuttavan italiaa. Tännä siis tahtoo ehdottomasti palata takaisin!