keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Illallisella Elitessä

Elite on kiistatta yksi Helsingin ehdottomia klassikkoravintoloita. Tätä ei hirveästi tarvitse todistella, mutta jos joku kuitenkin epäilee, kannattaa hänen lukaista vaikkapa kesällä julkaistun Helsingin Uutisten kyselytutkimuksen tuloksia. Monissa muissa nykyisen kotikaupunkini klassikkoravintoloissa olen jo käynyt, mutta Elite oli vielä kokeilematta. Asia oli onneksi helposti korjattu.


Täräytimme paikalle marraskuisena arki-iltana töiden jälkeen maistelemaan herkullisen kuuloista taiteilijamenua. Parempi puolisko pysyikin tässä suunnitelmassa, mutta minä eksyin pois ruodusta ja tilasin kuukausittain vaihtuvan korttelimenun. Molemmille kokonaisuuksille oli mietitty viinit valmiiksi. Minä otin jokaiselle annokselle oman suositusviinilasillisensa, parempi puolisko tyytyi yhteen lasilliseen pääruoan kaverina.


Korttelimenu lähti käyntiin brie-juustolla, grillatulla persimonilla ja endiivillä. Kaveriksi annokselle kaadettiin lasiin Mercierin samppanjaa. Yhdistelmä toimi erinomaisesti.


Taitelijamenu puolestaan käynnistyi tryffelillä maustetulla kukkakaalikeitolla. Tälle olisi ollut tarjolla kaveriksi chablista, mutta tämä jäi siis testaamatta. Keitto näkyi kelpaavan erinomaisesti.


Korttelimenun pääruokana minulle tarjottiin paahdettua Iberico-porsaankaretta ja mallaskastiketta, joka sai kaverikseen lasillisen punaista Ranskanmaalta, tarkemmin Kiwi  Cuvee Pinot Noir Bin 518. Yhdistelmä oli jälleen onnistunut.


Taiteilijamenun pääruokana olisi ollut tarjolla todellinen klassikko eli Tauno Palon pihvi, mutta parempi puolisko kääntyi kuitenkin kalavaihtoehdon puoleen. Hiillostettu nieriä tarjottiin puikulaperunapyreen ja jokirapukastikkeen kera. Annos sai kaverikseen ravintolan nimikkoviiniä Elite Art Wine numero ykköstä, Raig de Raim blancoa Espanjasta. Yhdistelmä ei kuulostanut olevan aivan yhtä nappiin osuva kuin korttelimenun vastaavat. Annos ja viini olivat kuitenkin mainioita.


Korttelimenu vietiin päätökseen uuniomenamoussen ja kaurakeksin avulla. Sen kaverina toimi unkarilainen Tokaji Classic Cuvee Late Harvest. Tässäkään parissa ei ollut nurinan aihetta. Tokajin viinit ovat yksi suurimpia suosikkejani jälkiruokaviineistä, joten siinäkin mielessä tässä oltiin oikeilla vesillä.


Taiteilijamenun päätösnumerona toimi passion crème brûlée. Paahdettu sokerikuori rapsahteli houkuttelevasti, kun sitä lusikalla koputteli. Annos oli kuulemma erinomainen.

Aterian jälkeen kahveja nauttiessamme ihmettelimme kovasti, miksi meiltä kesti näin kauan päästä Eliteen käymään. Kun ruoka on mainiota ja palvelu samalla tasolla, palaamme varmasti uudestaan. Näin kerroimme myös henkilökunnalle, kun he lähtiessämme toivottivat meidät tervetulleiksi uudelleen.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 6: Amarillo

Edellinen osa: osa 5: Austin, seuraava osa: osa 7: Santa Fe (tulossa myöhemmin)

Texasissa kaikki on aina suurempaa. Tämä koskee paitsi autoja ja etäisyyksiä myös pihvejä. Route 66 -reitille palattuamme kävimme tutustumassa Amarillossa 2 kg pihvin syömishaasteestaan tunnettuun Big Texan Steak Ranch -ravintolaan.


Ravintola on alunperin perustettu tien 66 varrelle vuonna 1960. Kymmenen vuotta myöhemmin se siirtyi nykyiselle paikalleen interstaten 40 lähelle. Nykyisin samaan kompleksiin kuuluu myös motelli.


Valtava pihviannos ja siihen liittyvä haaste syntyi erään nälkäisen lehmipojan syötyä ravintolassa kahden kilon verran lihaa ja valtavan kasan lisukkeita. Tuolloin ravintolan omistaja oli hämmästyneenä todennut, että vastaavan annoksen syömiseen pystyvä saa syödä hänen ravintolassaan ilmaiseksi. Aikarajaksi asetettiin yksi tunti.


Vuosien varrella pihviannoksen on syönyt melkoinen joukko nälkäisiä miehiä ja naisia. Ravintolan nettisivuilla on lista onnistuneista suorituksista. Epäonnistuneita yrityksiä lienee varmasti huomattavasti enemmän. Suomalainen näyttelijä Ville Haapasalokin kävi tätä haastetta kokeilemassa omassa Haapasalo Goes America -sarjassaan siinä kuitenkaan onnistumatta.


Ilmeisesti tällainen kilpasyöminen on Jenkkilässä ihan oma urheilulajinsa. Kilpailijoilla on oma yhdistyksensä ja kaikkea. Big Texan Steak Ranchin haasteen ennätyksenhaltija on kilpasyömistä enemmänkin harrastava Molly Schuyler. Hän on lajissaan ehdottoman lahjakas, sillä ennätystulos alle 4,5 minuuttia on melkoisen kovan kuuloinen. Hän suoritti haasteen onnistuneesta kolme kertaa saman päivän aikana huonoimmankin ajan ollessa reilusti alle kymmenen minuuttia.


Me emme lähteneet syömään kilpaa, vaan tyydyimme ihan "lastenpihveihin". Minun pihvini oli puolen kilon luokkaa ja parempi puolisko tyytyi listan pienimpään vähän yli 200 gramman pihviin. Saimme paikan aivan paistopisteen läheisyydestä. Melkoisen hyvät tuoksut sieltä levisivät ilmaan ja täpötäydessä ravintolassa ruokaa odotellessa ehti tulla jo melkoinen nälkä.


Ravintolasalia kiersi yleisöä viihdyttämässä kaksi pappaa. Toinen heistä soitti kitaraa ja toinen viulua. He parkkeerasivat vuoron perään eri pöytien kohdalle ja esittivät toivekappaleita. Emme osanneet toivoa mitään, kun emme oikein tunne herrojen edustamaa musiikkigenreä. He eivät myöskään oikein tunteneet mitään suomalaista, mutta kokeilivat kuitenkin luikauttaa John Denverin 1970-luvun klassikon Take Me Home, Country Roads. Vaikka kappaleen nimen ja esittäjän jouduinkin kysymään Googlelta, on kappaleen kertosäe tuttu. Herrat kysyivät kappaleen jälkeen, tunnistimmeko kappaleen. Pakko siinä oli myöntävästi vastata ja nostaa hattua herrojen ammattitaidolle. Hienosti osasivat valita turistillekin tutun kappaleen ja he myös esittivät sen hienosti. Erityisesti kitaraa soittavan herra lauluääni oli kuin tehty tällaisen musiikin esittämiseen. Pienen tipin verran rikkaampina herrat jatkoivat seuraavaan pöytään.


Laskunmaksun ajan koittaessa pääsimme vihdoin asiaan, kun kaksi australialaista kokelasta kuulutettiin lavalle paiskaamaan tassua pihvin kanssa. Spottivalot sytytettiin ja kisakellot käynnistettiin. Yleisö rynni korokkeella olevan kilpailupöydän ympärille räpsimään valokuvia. Emme jääneet seuraamaan koitosta loppuun asti, mutta ilmeisesti urakka jäi kokeilailla kesken. Ainakaan nettisivujen mukaan kyseisenä päivänä ei onnistuneita suorituksia ollut.


Ai niin, miltäs se ruoka maistui? Big Texan Steak Ranchilla kyllä osataan pihvit paistaa. Silti odotimme jotenkin vielä ihmeellisempää elämystä. Vastaavantasoisia pihviravintoloita on Texas varmasti väärällään. Esimerkiksi Dallasissa söimme paljon paremmat pihvit Y.O. Steak Ranchilla. Big Texan oli kuitenkin hinta-laatusuhteeltaan hyvä ja lisäksi heidän omat oluensa olivat mainioita. Niitä saa myös usean pienen lasin maistelupakettina, jota päädyin kokeilemaan. Jos enempi oluen litkiminen kiinnostaa, on ravintolalla myös limusiinipalvelu, joka hoitaa ruokailijat ilmaiseksi majapaikasta ravintolaan ja takaisin. Auton keulalla komeilevat Texas Longhornin sarvet, kuinkas muuten.


Seuraavaksi: osa 7: Santa Fe

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

LIQ - suomalainen gourmetlaku

Jostain ruokalehdestä luin aiemmin tänä vuonna suomalaisesta LIQ-lakusta, joka vaikutti varsin mielenkiintoiselta. Asia ehti jo unohtua, mutta joulukuun Stockmannin kanta-asiakastarjoukset palauttivat sen mieleen. Kävinkin heti noutamassa kotiin testattavaksi kahta eri makua.


Stockmannilla näkyi olevan myynnissä useampaa eri makua, ainoastaan talvimaku kaneli-tähtianis ei sattunut silmään. Ehdottomasti erikoisimmalta kuulosti syksyinen Autumn-nimen saanut laku, jossa on makuna herkkutattia. Sitä oli heti pakko päästä kokeilemaan. Toiseksi arvoin testiin vähän perinteisemmän kuuloisen Moon-lakun, jossa on hyppysellinen suolaa.

Makuyhdistelmiä on ollut juonimassa Tomi Björck. Olen aiemminkin havainnut pitäväni herran ideoista. Metsään ei menty lakunkaan kanssa, paitsi jos ihan kirjaimellisesti ajatellaan. Autumn-lakun maussa oli juuri sopivasti metsäisyyttä. Lopputulos on hyvin täyteläinen. Lakun oma hieno maku ei kuitenkaan jää jalkoihin, vaan nämä kaksi tukevat hienosti toisiaan.

Suolainen versio on puolestaan hyvin tavanomainen laku, suolaa on tosiaan varsin maltillisesti. Kun itse LIQ-laku on erinomaisen makuista, ei tässäkään vaihtoehdossa ole mitään vikaa.

Laku on aina ollut yksi ehdottomista heikkouksistani makeisten suhteen. Miltei mitä tahansa muuta makeista pystyn vastustamaan helposti. Aion ehdottomasti kokeilla kaikki LIQ-maut läpi. Yritän kuitenkin ostaa näitä tästä eteenpäin yhden pakkauksen kerrallaan. En kykene hillitsemään itseäni, jos näitä herkkuja on kotona jemmassa.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Tuorejuustotorttu

Tämä ohje on joskus Ruokalasta napattu, mutta enpäs sitä enää netistä löytänyt. Onneksi ohje tuli aikoinaan tulostettua. Jossain vaiheessa siirsin ohjeen paperilta blogiin luonnokseksi odottelemaan seuraavaa leivontakertaa. Kuva nimittäin puuttui. No, nyt on sitten sekin. Mainittakoon vielä, että tätä ohjetta tekee yleensä parempi puolisko.


pohja
15 Digestive-keksiä
0,5 dl sokeria
1,5 tl kanelia
60 g voita

täyte
250 g maustamatonta tuorejuustoa (Philadelphia)
1 dl sokeria
4 munaa
1 rkl vehnäjauhoja
1 tl vaniljasokeria

kuorrutus
1 dl smetanaa

Jauha keksit muruiksi. Sekoita joukkoon sokeri, kaneli ja sulatettu voi. Painele tasaiseksi voideltuun irtopohjavuokaan.

Erottele munien keltuaiset ja valkuaiset. Sekoita keltuaiset tuorejuuston ja sokerin kanssa. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää juustoseokseen jauhot ja vaniljasokeri sekä lopuksi varovasti valkuaisvaahto.

Kaada täyte irtopohjavuokaan pohjan päälle ja paista 175-asteisessa uunissa 50 minuuttia. Anna jäähtyä ja levitä ennen tarjoilua smetana päälle.

Tämä kakku tuntuu toimivan hyvin Tokajin jälkiruokaviinien kanssa. Tokajien makeus kasvaa puttonyosien (kertoo jalohomeen rusinoimien rypäleiden suhteellisen määrän viinin valmistuksessa, eli käytännössä siis makeuden) mukaan, makeimmissa on puttonyoseja kuusi. Olemme yleensä suosineet viiden puttonyosin Tokajia, mutta viimeksi meillä sattui olemaan hyllyssä Siljalta ostettua kolmen puttonyosin versiota, ja senkin kanssa tämä kakku toimi loistavasti.

torstai 27. lokakuuta 2016

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 5: Austin

Edellinen osa: osa 4: New Orleans, seuraava osa: osa 6: Amarillo

Tämä route 66 -matkamme oli nyt täysin poissa raiteiltaan. Edellisen osan kohteemme New Orleans oli jo hyvin kaukana alkuperäiseltä reitiltä. Paluumme takaisin ruotuun tapahtui Texasin kautta. Tämä suurin (Alaskan jälkeen), joskaan ei ehkä kaunein, osavaltio tarjoaisi näkemistä useammankin reissun tarpeiksi. Pinta-alaa kun Texasissa riittää yli kahden Suomen verran. Me yritimme onnistua muutaman päivän läpiajelulla poimimaan rusinat pullasta.


Monissa eri julkaisuissa olin nähnyt Texasin pääkaupunki Austinia kehuttavan myös osavaltion kulinaristiseksi pääkaupungiksi. Anthony Bourdainin No Reservations -sarjan Austin-jakso nostatti veden kielelle esitellessään upeita smokerissa hitaasti grillattuja lihoja, joiden mehevyyden pystyi suorastaan aistimaan tv-ruudun välitykselläkin. Myös jossain vuoden 2015 Kauppalehti Option numerossa esiteltiin Austinia ruokamatkailukohteena.

Austin ei ihan hirveän helposti sopinut reitille, sillä se oli vähän turhan kaukana lännessä. Jouduin tekemään reittiin kohtalaisia uudelleenjärjestelyjä, mutta lopulta päädyin tyydyttävään ratkaisuun, joka ei kuitenkaan pidentänyt päivätaipaleita liian pitkiksi. Yövyimme Austinissa kaksi yötä ja jatkoimme siitä matkaa edelleen pohjoiseen kohti Oklahoman osavaltiota.


Teksasissa syödään perinteisesti paljon lihaa. Myynnissä näkyikin mm. t-paitoja, joissa esiteltiin texasilaista ruokapyramidia: alimpana oli kolme nautaa, keskellä kaksi ja huipulla yksi nauta. Texasilainen barbecue on ihan oma lukunsa. Lihanpalat saavat muhia pitkään savustusgrillissä eli smokerissa matalassa lämmössä. Lopputuloksena on mehukasta ja mureaa lihaa, jonka syömisessä ei ruokailuvälineitä tarvita. Texasilaiseen barbecue-ravintolaan ei kannatakaan laittaa parhaita vaatteita päälle. Ruokailu näissä ravintoloissa on totaalinen kontaktilaji, jossa rasvatahroja ei voi välttää.


Austinin bbq-ravintoloista mainitaan yleensä vähintään Franklin Barbeque, joka on useammassakin listauksessa nostettu kaupungin ykköseksi, usein jopa koko Texasin parhaaksi lajissaan. Koska kyseinen ravintola sijaitsi kätevästi keskustan kupeessa, valitsimme sen ykköskohteeksemme kaupungissa. Kävelymatkaa hotelliltamme Hilton Austinista kertyi vain reilun vartin verran.

Franklin myy yön aikana grillattua lihaa paunahinnalla. Ravintola avaa ovensa klo 11 ja sulkee, kun myytävät loppuvat. Yleensä viimeistään kolmelta laitetaan lappu luukulle. Usein jonon pituus on vähintään puolesta tunnista tuntiin. Paikan bravuuri on naudan brisketti, mutta myös possun ribsejä, nyhtöpossua, makkaraa ja kalkkunaa on tarjolla. Lisukkeista löytyy mm. kaalisalaattia. Kasvissyöjän ei tarvitse paikalle vaivautua.


Tarkoituksenamme oli saapua Franklinille jonottelemaan hyvissä ajoin, mutta hairahduimme matkalla Texasin osavaltion kongressitalolle. Siellä oli juuri lähtemässä ilmainen opastettu kierros, jota emme voineet vastustaa. Tästä johtuen olimme perillä vasta kello yhden tietämillä. Jono jatkui ulos asti. Ystävällinen henkilökunnan edustaja kävi aina välillä kertomassa jonoon saapuneille uusille ihmisille arvion jonotusajasta sekä ruoan saatavuudesta kyseisen ajan kuluttua.

Meidän kohdallamme jonotusaika oli noin puoli tuntia ja oletettavasti osa myyntiartikkeleista olisi siinä vaiheessa lopussa. Arvion mukaan kuitenkin jotain syötävää pitäisi olla vielä jäljellä. Arvio jonotusajasta piti varsin hyvin kutinsa. Ruoka ei ollut päässyt loppumaan, joten olisimme saaneet kaikenlaista lihaa niin halutessamme. Tyydyimme kuitenkin tilaamaan lähinnä naudan briskettiä sekä vähäsen possun ribsejä ja makkaraa. Lisäksi otimme vähän kaalisalaattia. Muutama leipäviipale lyötiin vielä mukaan kaupan päälle. Jälkiruoaksi otimme pienet pekaanipiirakat, ne kun ovat Texas-Oklahoma-akselilla tolkuttoman hyviä.


Aluksi hieman jännitti tilata lihaa paunahinnalla, mutta onneksi henkilökunta osasi hyvin opastaa järkevän määrän valinnassa. Joskin jenkkiläisen järkevä määrä oli meille ehkä vähän ylimitoitettu. Ruoka oli aivan käsittämättömän maukasta ja mehukasta. Yritimme syönnin lomassa suupielet rasvaa valuen keskustella pöydän toisessa päässä istuvan oregonilaisen biologiherran kanssa. Franklinilla on varsin vähän pöytätilaa, joten paikat täytetään tehokkaasti.

Lihaisa lounas oli yksi maukkaimpia koskaan nauttimiani. Paikka oli aika askeettinen, eikä ruoan esillelaitosta kannata edes puhua. Silti maun ollessa tätä tasoa ei enempää voi ihminen vaatia. Jälkiruokapiirakat olivat onneksi paperiin pakattuja, sillä niille ei jäänyt tilaa. Söimme ne lopulta hotellihuoneessa noutokahvin kaverina alkuillasta. Lounaan jälkeen olimme niin täynnä, että vyöryimme suorinta tietä kohti hotellia lepäilemään hetkeksi.


Jos Texasista pitäisi valita vain yksi kaupunki, jossa voisi vierailla, valitsisin ehdottomasti Austinin. Nuorekas yliopistokaupunki on varsin maltillisen punaniskainen, moni teksasilainen pitääkin kaupunkia varmasti outona. "Keep Austin weird", kuuluu osuvasti kaupungin tunnuslause. Kun hyvän ruoan lisäksi kaupunki on tunnettu hyvästä musiikkitarjonnasta, ei paikasta voi olla tykkäämättä. Helposti olisimme voineet viettää Austinissa enemmänkin aikaa, mutta valitettavasti moottoritie oli jo kuuma ja matkan oli jatkuttava.

Seuraavaksi: osa 6: Amarillo

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 4: New Orleans

Edellinen osa: osa 3: Saint Louis, seuraava osa: osa 5: Austin

Route 66 -matkaa suunnitellessamme parempi puolisko kysäisi, että sopisiko New Orleans mitenkään reitille. Eihän se sopinut, mutta pienen sovittamisen jälkeen tilanne oli toinen. Uusi suunnitelma sisälsi miltei kahden viikon kiertomatkan syvään etelään.


New Orleans on hyvä kohde ruokamatkailijalle. Creoli- ja cajun-keittiöt kohtaavat kaupungissa tehden siitä hyvin ainutlaatuisen kulinaristisen kohteen USA:ssa. Creolit ovat entisten siirtomaaisäntien, eli ranskalaisten ja espanjalaisten, jälkeläisiä, cajunit puolestaan ovat nykyisen Kanadan koillisosassa sijaitsevasta Ranskan siirtomaa Acadiasta sotaa paenneiden siirtolaisten jälkeläisiä. Creolit olivat alkujaankin kaupunkielämään tottuneita, kun taas cajunit olivat maaseutuväestöä. Molemmilla on vahva oma ruokakulttuurinsa.


New Orleanshan on alunperin ranskalaisten perustama kaupunki. Se näkyy mm. leivonnaisissa. Kaupungin tunnetuin leivonnainen on ranskalaisilta lainattu beignet. Ilmeisesti neworleansilainen beignet on kuitenkin jollain tapaa erilainen muihin verrattuna. Tätä hieman tippaleivältä maistuvaa erikoisuutta maistoimme Royal Streetin varrella ranskalaisessa korttelissa sijaitsevassa Cafe Beignet:ssa. Beignet oli ihan kiva kerran maistaa, mutta ei tästä mitään ikisuosikkia muodostunut.


Illastimme USA:n kansallispäivänä paikallista perinneruokaa tarjoilevassa Gumbo Shopissa. Alkuun maistoin kaupungin tunnetuimman drinkin sazeracin. Joko viski- tai brandypohjaisena valmistettava juoma osoittautui varsin kivaksi ja se sopi hyvin helteisen päivän iltana nautittavaksi. Tosin sen verran vahvasti oli juomassa makua, ettei niitä yhtä enempää tehnyt mieli nauttia.


Alkuruoaksi maistelimme alligaattorimakkaraa ja gumboa. Pääruoaksi söimme päivän kala-annoksen rapukakulla. Makkara oli sen verran hyvin maustettua, ettei alligaattorin mausta osannut oikein sanoa mitään. Vaaleaa lihaa tuo tuntui olevan. Mausteinen pataruoka gumbo oli sekin maukasta. Tästä ruoasta on ilmeisesti yhtä monta versiota kuin on kokkejakin. Yleensä mukana on niin äyriäisiä kuin lihaakin. Pataa kuuluu hauduttaa pitkään. Tykkäsimme tästä kyllä. Päivän kala-annos oli sekin maukas.


Maistoimme myös po-boy -leipää, joka on yksi neworleansilaisista klassikoista. Tämä köyhien eväs on nykyään tarjolla perinteisen paahtopaistitäytteisen lisäksi useana muunakin versiona. Kokeilimme näitä mm. monen parhaana pitämässä Mahony's Po-boy Shopissa. Sekä katkarapu- että paahtopaistiversiot olivat erinomaisen maukkaita. Leipä kannattaa tilata kaikilla herkuilla (dressed), jolloin mukaan tulee salaattia, tomaattia, suolakurkkua ja majoneesia. Eri versioissa tosin täytteet voivat vähän vaihdella.

Kaupungin ruokatarjonnassa olisi tutustuttavaa riittänyt pidemmäksikin aikaa kuin kolmeksi päiväksi. New Orleans menikin heti uuden tutustumisen arvoisten kaupunkien listalle. Jenkkiläiseksi kaupungiksi hyvin rentotunnelmainen New Orleans tarjoaa paljon nähtävää ja tehtävää useammankin vierailun tarpeiksi.

Seuraavaksi: osa 5: Austin

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Burgerilla Itiksessä

Itikseen on saapunut paljon uusia ravintoloita. Yksi näistä uutuuksista on burgeriravintola Lucky Bastard. Paikka mainostaa tekevänsä burgerinsa ja ranskalaisensa alusta alkaen itse. Pakkohan tuota oli käydä kokeilemassa.


Ruokalistalta löytyy useampi burgeri ja mukana on myös kasisvaihtoehtoja. Burgeriaan voi halutessaan tuunata lisäämällä täytteitä. Ranskalaisten lisäksi muitakin lisukkeita löytyy. Myös muutama ihan kivan kuuloinen shake on tarjolla. Juomapuolella oluita on hanassa useampikin ja lisäksi löytyy limppareita.


Ehdimme käydä Lucky Bastardissa jo kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla burgerit olivat jotenkin omituisen mauttomia. Päätimme antaa ravintolalle toisen tilaisuuden ja se kannatti. Toisella yrityksellä tulos oli erinomainen.

Otin toisella kerralla burgerini kahdella pihvillä. Tuloksena oli aika hurjan kokoinen burgeri, joka kovaan nälkään kuitenkin upposi kokonaan. Kolmeen kertaan kypsennetyt ranskalaiset ovat niin hyvin kuin ne vain voivat olla.

Tämän seurauksena olemme nyt ehtineet kokeilla kolme listan burgereista. Lucky Cheese on perus juustoburgeri, jossa on varsin paljon karamellisoitua sipulia. Kevin Baconissa on aina mainiota pekonia ja barbeque-kastiketta. Minun suosikissani Chili Chili Bang Bangissa on chorizohilloa, chilikastiketta ja paprikamajoneesia. Lopputulos ei ollut lainkaan tulinen, mutta muutoin makua löytyi kyllä mainiosti. Tuunasin Chili Chili Bang Bangini pekonilla. Pekoni sopi tähänkin mainiosti, joskin kokonaisuus oli varsin suolainen.


Tästä lähtien Itiksessä ruokaillessamme käymme kyllä syömässä Lucky Bastardin burgerin. Shaket ovat vielä testaamatta. Olutlistakin on autoilun vuoksi jäänyt vaille tarkempaa tutustumista. Jälkimmäiseen voisi hyvinkin tutustua jonain perjantai-iltana, jolloin klo 16-20 on tarjolla viikoittain vaihtuvat burgeri ja olut 15€ yhteishintaan.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 3: Saint Louis

Edellinen osa: osa 2: Springfield, seuraava osa: osa 4: New Orleans

Matkamme jatkui Illinoisin osavaltiosta Mississippi-joen yli Missourin puolelle Saint Louisin kaupunkiin. Paikka on tunnettu Eero Saarisen suunnittelemasta upeasta Gateway Arch -monumentista.


Vaan onpa Saint Louisilla annettavaa myös ruoan perässä matkaavalle, nimittäin betoniksi kutsuttu jäätelö. Nimi tulee siitä, että tökötti on niin paksua, ettei se tule törpöstä ulos, vaikka sen kääntäisi alaspäin.


Useassa osoitteessa on parhaaksi tämän lajin valmistajaksi mainittu Ted Drewesin jäätelöbaari. Paikka sijaitsee route 66:n varrella Saint Louisin keskustan eteläpuolella. Ajattelimme siellä piipahtaa matkalla eteenpäin kaupungista. Valitettavasti olimme liian aikaisessa. Paikka oli vielä kiinni.


Saint Louisissa emme siis tätä herkkua saaneet maistaa, mutta onneksi myös seuraavasta kohteestamme, Missourin osavaltion Springfieldistä, löytyi hyväksi arvioitu Andy's Frozen Custard. Andy valmistaa samaa herkkua. Voi olla, että Ted Drewesillä tämä olisi ollut vieläkin parempaa, mutta ei ollut Andynkään jäätelö huonoa. Pienimmässäkin kipossa tätä tolkuttoman kermaista tököttiä oli vähintään riittävästi syötävää.


Tämän postauksen otsikko siis hieman huijasi, koska oikeasti emme tätä aiheena ollutta herkkua maistaneet Saint Louisissa. Tämä kuitenkin sallittakoon, sillä kyseinen herkku nimenomaan liitetään tähän kaupunkiin.

Matkamme jatkui läpi Missourin ja Kansasin kaakkoisnurkan halki Oklahomaan. Siellä jätimme liki pariksi viikoksi hyvästit route 66:lle ja lähdimme kierrokselle syvään etelään sekä Texasiin. Ensin ajoimme Arkansasin läpi Tennesseehen. Sieltä matka jatkui edelleen Mississippin läpi Louisianaan. Tälle reitille ei osunut mainittavampia kulinaarisia erikoisuuksia. Sen sijaan New Orleansissa niitä oli tarjolla paljonkin. Niistä kerron lisää seuraavassa osassa.

Seuraavaksi: osa 4: New Orleans

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 2: Springfield

Edellinen osa: osa 1: Chicago, seuraava osa: osa 3: Saint Louis

Chicagon jälkeen majoituimme kahdeksi yöksi Illinoisin osavaltion pääkaupunkiin Springfieldiin. Samannimisiä kaupunkeja on USA:ssa yli 20, olen jostain lukenut. Tämä Springfield on tunnettu erityisesti Abraham Lincolnin kotikaupunkina.


Tarkkaavainen lukija on varmasti jo tässä vaiheessa tarinaa arvannut, että matkasimme klassista Route 66 -reittiä. Tarkempi matkaraportti on luvassa piakkoin matkablogin puolella, tässä keskityn lähinnä matkan kulinaariseen antiin.


Springfieldistä löytyy useampiakin pienpanimoita. Tutustuimme näistä kahteen: Obed & Isaac's Microbreweryyn ja Engrained Brewing Companyyn. Molempien oluet olivat maukkaita. Lisäksi molemmat tarjosivat maukasta ruokaa. Oluita sai maistella myös pieninä maisteluannoksina. Obed & Isaac'sin Mother Road APA saakoon erityismaininnan jo nimensäkin vuoksi.


Obed & Isaac'silla maistoin myös Springfieldin erikoisuutta, hevosenkenkää. Tai oikeammin otin sen pienemmän version, jota kutsutaan poninkengäksi. Kyseessä on lihatäytteinen leipä, jonka päälle kasataan keko ranskalaisia ja koko komeus kuorrutetaan juustokastikkeella. Lihatäytteitä on erilaisia. Minun leivässäni oli nyhtöpossua. Hampurilaispihvi kai on se klassisin vaihtoehto. Hevosenkengäksi tätä annosta kutsutaan leipäviipaleen hevosenkenkää muistuttavan muodon takia.


Annos jäi melkein maistamatta, koska se ei kuulostanut erityisen houkuttelevalta. Päätin lopulta kuitenkin moista kokeilla. Ja hyvä niin, sillä yllätys oli positiivinen. Mitään kevytruokaa tämä ei toki ole. Meille tätä herkkua luonnehdittiinkin "sydänkohtauksena lautasella".


Springfieldistä löytyi myös Cozy Dog Drive In, joka on tunnettu maissihodareistaan (corn dog). Herkku valmistetaan laittamalla nakki tikun nokkaan kuin jäätelö konsanaan. Sitten nakki kastetaan maissitaikinaan ja lopuksi komeus uppopaistetaan rasvassa. Lopputulos oli meistä vähän tylsän makuinen, mutta ilmeisesti moni pitää tätä suurena herkkuna.

Näillä eväillä jaksoi hyvin jatkaa matkaa kohti Missourin osavaltiota, jossa ensimmäinen kohteemme Saint Louis tarjosi Eero Saarisen arkkitehtuurin lisäksi jälleen vähemmän kevyttä herkkua. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa.

Seuraavaksi: osa 3: Saint Louis

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 1: Chicago

Seuraava osa: osa 2: Springfield, Illinois

Kokkailu kotikeittiössä on jäänyt kesällä vähemmälle. Päällimmäisenä syynä oli miltei parin kuukauden matka, jonka vuoksi koti on ollut tyhjillään. Toisena syynä oli juuri ennen matkaa sattunut vesivahinko, jonka vuoksi keittiössämme ei edelleenkään ole parkettia. Muukin kämppä on tässä samalla mullin mallin, kun keittiön sisältö on hajasijoitettu ympäriinsä. Onneksi reissulta kerääntyi materiaalia tänne ruokaosastollekin. Matkablogin puolella samaa aihetta käsitellään enemmänkin, jahka pääsen alkuun.


Aloitimme matkan Chicagosta. Tämä USA:n kolmanneksi suurin kaupunki oli pitkään tuntematon kulinaristisena matkakohteena. Nykyisin sieltä kuitenkin löytyy huippuravintoloita samoin kuin New Yorkista tai Los Angelesistakin. Meidän ohjelmassamme ei kuitenkaan ollut michelintähtiä tällä kertaa. Sen sijaan tutustuimme kaupungin muihin tunnettuihin kulinaristisiin elämyksiin.

Chicagolainen pannupizza (ehkä vähän ontuva vapaa suomennos, englanniksi deep dish pizza) on yksi kaupungin erikoisuuksista. Pizza paistetaan korkeareunaisessa pannussa. Pizzan pohja on paksuhko ja se kohoaa ylöspäin astian reunoja pitkin. Kokeilimme tätä Pizano's Pizza & Pasta -ravintolassa, joka sijaitsi kätevästi kävelymatkan päässä Loopin alueella sijainneesta majapaikastamme. Kuva jäi ottamatta, sillä illalla ravintolan valaistus oli aivan liian hämärä.

Netistä lukemani perusteella parhaat chicagopizzan lähteet sijaitsevat etäämmällä ydinkeskustasta. Lyhyellä vierailullamme emme kuitenkaan ehtineet kauemmas, joten valitsimme kohtalaisen hyvät arviot saaneen Pizanon. Ilmeisesti joidenkin muiden pizzerioiden versioissa pohja on paksumpi kuin Pizanolla. Kokeilemamme pizza ei pohjansa puolesta ollut kovin erilainen perinteiseen pizzaan verrattuna, reunaa oli vain vähän enemmän. Pizza oli hyvää, mutta pidämme kyllä perinteisestä pizzasta enemmän. Ihan kiva tätä oli silti kokeilla. Keskikokoinen pizza oli jaettavaksi kahdelle oikein mainion kokoinen.


Chicagossa on myös omanlaisensa hodari, johon tulee paljon erilaista täytettä, mutta ei koskaan ketsuppia. Kokeilimme hodaripaikkana ihan kelvolliseksi arvioitua Max's Take Outia. Paikan seinällä mainostettiin, että vain alle17-vuotiaiden hodareihin voidaan laittaa ketsuppia. Alle kolmen dollarin perushodari oli todella hyvä. Paikka on hyvin pieni ja nimensä mukaisesti pääosin noutoruokaa toimittava. Jokunen istumapaikka seinänvieren tiskiltä kuitenkin löytyi, joten saimme ruokailtua paikan päällä.


Näiden kaupungin erikoisuuksien lisäksi haluaisin mainita ihan vahingossa löytämämme aamiais- ja lounasravintola Wild Berry Pancakes and Cafen, joka osoittautui todelliseksi helmeksi. Majoitukseemme ei kuulunut ilmaista aamiaista, joten olimme vapaat tutustumaan kaupungin tarjontaan. Pienen kävelymatkan päästä löytynyt Wild Berry oli saanut Yelpissä ja Tripadvisorissa hyviä mainintoja ja olipa se viimeksi mainitun palvelun ravintolalistalla huomattavan korkealla sijalla (kahviloiden listalla toinen ja ravintoloiden listalla kymmenes).


Söimme Wild Berryssä aamiaiseksi munia ja pekonia sekä jogurttia granolalla ja marjoilla. Näiden lisäksi tilasimme vielä paikan kehuttuja pannukakkuja jaettavaksi. Palvelu oli erinomaista ja ruoka todella hyvää. Kahdesta kokeilukerrasta ensimmäisellä jouduimme hieman odottamaan ruokia, mitä kovasti pahoiteltiin. Sisäänpääsyä joutui myös odottamaan, sillä paikkaan oli jatkuvasti pitkä jono. Onneksi arvioidut odotusajat olivat kuitenkin yläkanttiin ja alle vartissa pääsimme pöytään molemmilla kerroilla. Pannukakkuja kannattaa kokeilla, vaikka ei imelästä aamiaisesta välittäisikään. Ne olivat reissulla maistamistamme ehdottomasti parhaita.

Seuraavaksi matka jatkui syvemmälle Illinoisin osavaltioon. Osavaltion pääkaupungista Springfieldistä löytyi kaikenlaisen Abraham Lincoln -aiheisen sälän lisäksi myös jotain kohtalaisen omaleimaista syötävää.

Seuraavaksi osa 2: Springfield, Illinois

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Kermakaljavertailu: Warner Bros. vs Universal Studios

Kevään aikana meillä oli tilaisuus tutustua kahteen Harry Potter -aiheiseen nähtävyyteen. Ensimmäisenä kävimme Lontoon lähellä vierailulla Warner Brosin studiolla, jossa elokuvat on kuvattu. Toinen kohde oli Orlandossa Universalin huvipuistoissa. Sekä Universal Studios Florida että Islands of Adventure sisältävät oman Harry Potter -alueensa.


Lontoon kohde oli aidompi siinä mielessä, että siellä näytillä oleva esineistö ja lavasteet ovat kaikki aitoja elokuvissa käytettyjä romppeita. Orlandossa sen sijaan on esillä vain turistien iloksi rakennettua silmänlumetta.


Sekä Lontoossa että Orlandossa oli tarjolla Harry Potter -kirjoista ja -elokuvista tuttua namijuoma kermakaljaa (eng. butter beer). Pakkohan tuota oli maistaa. Oletin molempien tarjoavan samaa juomaa, mutta silti yritin painaa mieleeni tarkasti miltä ensin kokeiltu Lontoon versio maistui, jotta osaisin verrata näitä kahta toisiinsa.

Muistin varassahan tässä toki ollaan, mutta silti mielestäni juomat olivat erilaisia näissä kahdessa paikassa. Vaimoke vahvisti havainnon, joten ehkä en ollut väärässä. Molemmat juomat koostuivat kahdesta komponentista. Ensin oli sellainen hieman pommacmaisen näköinen limppari ja sitten päällä vaniljaisen kermainen vaahto.


Lontoon versiossa vaahto jotenkin luontevasti sekoittui hörpätessä limpparin kanssa. Orlandon juomassa sen sijaan nämä komponentit olivat vahvasti erillisiä. Jälkimmäisessä lisäksi vaahto jäi jäähileiseksi juoman pinnalle ja teki juomisesta jopa vähän epämiellyttävää. Orlandon juoma oli lisäksi Lontoon versiota selvästi imelämpi.

Näin ollen lopputulemana meidän kahden yksimielisellä tuomiolla julistamme Lontoon Warner Brosin studioiden kermakaljan paremmaksi kuin Universal Studiosin vastaavan. Molemmat olivat kuitenkin maistamisen arvoisia.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Testissä Treffi Pub & Bistron burgeri

Herttoniemen metroaseman vieressä Helsingissä sijaitseva Treffi Pub & Bistro on saanut kovasti kehuja viime aikoina burgeristaan. Näitä hyviksi kehuttuja burgereita kun on tapana käydä maistelemassa, niin pitihän sitä tännekin vääntäytyä. Mukana meillä oli ystäväpariskunta J&J, jotka ovat näissä kuvioissa olleet usein ennenkin mukana.


Paikan ruokalistalta olisi löytynyt yhtä jos toista muutakin kokeilemisen arvoista. Paikka ei kadulle päin näytä juuri normaalia lähiöpubia ihmeellisemmältä, mutta peremmältä löytyvä avoin keittiö ja ruokailupuoli osoittavat, että ruokaankin suhtaudutaan tässä ravitsemusliikkeessä vakavasti.


Tarjolla olisi ollut kivan oloisia oluitakin, mutta autolla paikalle saapuneena jätin oluen seuraavaan kertaan. Tilasimme koko seurueelle paikan juustoburgerin. Siihen kuului ihan miehekkään kokoinen 220 g Black Angus -pihvi, juustoa, pikkelöityä punasipulia sekä chilikastiketta ja savumajoneesia. Kaverina tälle tarjottiin ranskalaisia parmesan-tryffelimajoneesin kera.


Jopa minä olisin burgerin väliin voinut laittaa vähän kasviksiakin. Maun puolesta en kuitenkaan voi sanoa hirveästi mitään lisää kaivanneeni. Burgeri ei ehkä ihan täysin lunastanut hurjia odotuksia, jotka olivat ehtineet muodostua ylitsevuotavan kehuvia arvioita ravintolasta luettuani, mutta ei siinä mitään vikaakaan ollut.


Treffin juustoburgeri oli kuitenkin todella mehukas ja erittäin maukas. Vaikka en tätä ehkä kaupungin parhaaksi burgeriksi nostaisikaan, pääsee tällä kyllä sinne top vitoseen. Listan ylläpitämisen olen kyllä jo suosiolla lopettanut aikoja sitten. Tämä oli hyvä burgeri, tulen sitä syömään toistekin. Olen puhunut.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...