sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Vihdoinkin Finnjävel

Jossain vaiheessa, olisiko ollut loppuvuodesta 2015 alkaen, havaitsin Henri Alénin twiiteissä jotain omituista. Lyhyissä viesteissä oli jotain kovin vihjailevaa. Maakuntamatkallakin oltiin ja jotain isoa oli tulossa. Hmm. Mielenkiintoni heräsi.


No, maakuntamatkan anti kiteytyi osoitteeseen Eteläranta 16 Helsinkiin avattuun ravintola Finnjäveliin, jossa ajatuksena on tuoda suomalainen perinneruoka modernisti ja hienosti esille fine dining -hengessä. Mukana projektissa oli alusta asti myös Suomen tämänhetken ykkösravintola (henkilökohtainen mielipide) Demossa mukana oleva Tommi Tuominen. Kun siis idea oli erikoinen ja osaaminen huippuluokkaa, ei aihe juuri mielenkiintoisempi olisi voinut olla.


Ravintolan perustamisesta syntyi myös tv-sarja. Nämä kahdeksan jaksoa ovat pyörineet jo uusintana ja varmaan uusinnan uusinnan uusintanakin, mutta vielä en ole ehtinyt katsoa ensimmäistäkään. Taltioituina ne kuitenkin ovat. Olen vähän säästellyt sarjan katsomista siihen asti, että ehdin itse tutustua ravintolaan asiakkaan ominaisuudessa. Sen verran tietoja on kuitenkin minunkin korviini tihkunut, että tiedän suunnilleen kaiken mahdollisen ravintolassa olevan juuri sinne suunniteltua. Tämä koskee sisustusta, astioita, aterimia ja taustamusiikkia.


Finnjävel on alusta asti ollut aikarajattu projekti. Ravintola on auki syksylle 2018. Sen jälkeen tapahtuu jotain muuta. Herrat Alen ja Tuominen vuorottelevat keittiössä niin, että jompi kumpi on joka ilta paikalla. Niinpä tammikuussa päätin, että pöytävaraus on tehtävä heti, ettei vain jää käynti kokonaan väliin. Näin tehtiin ja lopulta koitti se odotettu ilta, kun oli aika astua sisälle ravintolaan ja katsoa mitä herkkuja eteemme loihditaan.

Finnjävel tarjoilee seitsemän ja kymmenen ruokalajin maistelumenuja. Näille molemmille on valikoituina kaksi viinipakettia. Toinen on valittu ruokien ehdoilla, toisessa hellitään todellista viininystävää vähän iäkkäämmillä vuosikerroilla. Me päädyimme kymmeneen ruokalajiin. Minä otin annoksille kaveriksi viinipaketeista ensin mainitun, joka oli myös se edullisempi vaihtoehto.

Alkuun nautimme lasilliset talon samppanjaa, joka virittikin meidät hienosti tunnelmaan. Pöydästä löytyi lunttilappu, josta kävivät ilmi nauttimamme ruoat ja juomat. Kaukaa viisaasti otin tästä kuvan jo heti kärkeen. Näin todistusaineistoksi jäi myös mustaa valkoisella omien muistikuvien lisäksi.


Illallinen alkoi kavalkadilla keittiön tervehdyksiä. Näistä ensimmäisenä saimme eteemme karjalanpiirakan munavoilla hieman modernimpana versiona. Piirakan komponentit eli rukiinen kuori ja riisipuuro löytyivät, mutta riisi oli tässä versiossa kokonaan kuoren sisällä piilossa. Maku oli tuttu.


Toisen keittiön tervehdyksen sisällön ehdin jo unohtaa. Keittiön tervehdyksiä ei mainittu lunttilapussa. Parempi puolisko muisteli, että siinä olisi ollut omenaa. Joka tapauksessa nämä pienet purtavat tarjottiin "kiukaalta" ja niiden maussa oli jotain tervaisen savuista.


Edellisen kanssa samaan aikaan pöytään tuotiin myös muikkutikkari. Parempi puolisko oli ilmoittanut etukäteen olevansa mieluummin syömättä muikkuja ja silakoita. Hänen tikkarissaan olikin ahventa.


Ensimmäinen varsinainen annos oli ohrapuuro. Mukana oli pinaattia, ternimaitohyytelöä sekä raksuvaa "popcorn"-ohraa. Ensimmäisen annoksen kaveriksi oli valittu luoteis-Espanjasta Bodegas Gandecon Capricho Val Paxariñas -valkoviini. Viini oli etenkin tuon raksuvan ohran kaveri.


Seuraavaksi vuoroon tuli lammaskaali. Lehtikaalin sisältä löytyi lammastartar ja talon omaa sinappia. Lautaselta löytyi myös sinappimajoneesia lisäsinappisuutta kaipaavalle. Etenkin tuon lisäsinapin kanssa annos oli erinomainen. Ranskan Burgundista saapunut Dominique Pironin Morgon Côte du Py -punaviini sopi annokselle hienosti.


Samainen viini oli kaveri myös seuraavalle annokselle. Juuri paistettu verilettu tarjottiin puolukkamarmeladin kanssa. Minä olen aina pitänyt veriletuista, koulussakin ne olivat aina niitä parempia ruokia. Ilmeisesti osalle ravintolakävijöistä verilettu ei ole ollut suosikki, koska kuulemma tämä on ollut joillekin se menun pahin pelkokerroin. Annos itsessään, ja etenkin yhdessä viinikaverinsa kanssa, oli aivan mahtava. Suolainen lettu ja makea marmeladi olivat aivan mahtava yhdistelmä. Viini oli ehkä vieläkin parempi pari tälle annokselle kuin lammaskaalille.


Seuraava annos oli otsikoltaan maakuopasta. Maakuopan sijaan haudutus oli tapahtunut uunissa, mutta kyllä tällä minut olisi helposti hämännyt. Pehmeäksi muhinut sipuli tuotiin tarjolle oman meijerin vuolukerman ja rapean sipulin kera. Sipuli oli vielä kuorensa sisällä, josta sen sai itse puristaa lautaselle. Kuorille tuotiin erillinen astia. Sipuliannokselle kaveriksi lasiin kaadettiin Ranskan Elsassista kotoisin olevaa Domaine Vogtin kolmen rypäleen sekoitusta, valkoviini Les Perles Raresia.


Seuraavaksi olikin vuorossa silakkaa mähnän kera. Mähnä ei sano minulle mitään, mutta käytännössä mukana oli ainakin pikkelöityä kurkkua. Paremman puoliskon annoksessa silakka oli korvattu kurkulla. Oli kuulemma erinomaisesti hoidettu tilanne. Hänen annokseensa oli lisätty leivänmuruja, jotka oli paistettu rapeaksi. Arvelimme, että paistamisessa oli kenties käytetty ahvenen paistamiseen käytettyä voita, koska tässä murussa oli vahva kalainen maku. Aivan mahtavan upeasti oli siis onnistuttu korvaamaan annoksen pääraaka-aine ihan erilaisella asiakkaan mieltymysten mukaisesti, mutta silti säilytetty alkuperäisen annoksen henki. Ei mikään simppeli tehtävä. Tästä kuuluu kyllä iso hatunnosto keittiöväelle.


Seuraava annos oli lohileipä. Erään henkilökunnan jäsenen mummon yli satavuotiaaseen hapanjuureen leivottu vielä lämmin ruisleipä sai kaverikseen kuohkeaksi vatkattua voita, jonka päälle oli raastettu lohta. Suurina ruisleivän ystävinä tykkäsimme annoksesta todella paljon. Viinipaketista ei tälle annokselle löytynyt paria, mutta annokselle sai niin halutessaan ottaa kaveriksi Finnjävelin nimikko-olutta, joka oli Hoppingbrewstersin panema lakritsijuurella ja puolukalla maustettu gruit pale ale. En voinut vastustaa tällaista kiusausta. Olut oli erinomaisen raikas, joskaan en siitä lakritsijuurta tai puolukkaa löytänyt. Ruisleivän kanssa se kuitekin maistui erinomaisesti. Jos tätä juomaa saisi jostain ostettua kotiin, voisin mielelläni sitä kesähelteellä maistella.


Seuraavan annoksen kohdalla saimme jälleen hieman erilaista syötävää. Parempi puolisko oli ilmoittanut myös sisäelimet mieluiten pois jätettävien listalle. Minun annoksessani oli poron sydäntä, maksaa ja luuydintä. Maksa mainittiin ruokalistan englanninkielisessä tekstissä, mutta tarjoilija ei siitä maininnut, enkä sitä kyllä itsekään annoksesta maistanut. Joskaan en ole poron maksaa koskaan syönyt. Paremman puoliskon annoksessa poro oli korvattu palsternakalla. Jälleen keittiössä oli oltu tarkkana, sillä annos ei kuulemma lainkaan maistunut korvikkeelta.


Liki kolme tuntia pöydässä istuttuamme olikin jo pääruoan aika. Siika oli saanut kaverikseen hiillostettua purjoa ja ituja sekä purjotuhkaa. Tälle annokselle juomaksi lasiin kaadettiin Ranskan Burgundista tulevaa Mersault Les Charmes 1er Cru valkoviiniä. Juoma ja ruoka toimivat kivasti yhteen.


Ennen jälkiruokia oli varsinaiseen ruokalistaan kuulumattoman juustonumeron vuoro. Tämä oli toki valinnainen, mutta kotimaiset cheddar ja sinihomejuusto houkuttelivat. Juustojen kanssa valitsin tarjoilijan suosituksesta portviiniä. Juoma sopi mainioiden juustojen kanssa erinomaisesti.


Ennen jälkiruokiin siirtymistä oli välissä ylimääräinen ohjelmanumero teemalla mämmi. Mämmi oli annoksessa kuivan keksin muodossa.


Ensimmäinen jälkiruoka oli nimeltään takatalvi. Se koostui laakerinlehtisemifreddosta ja mustaherukkakompotista. Semifreddo oli vielä kuorrutettu valkosuklaalla. Pöydässä komeus sai päälleen vielä karamellikastiketta. Tällä kertaa juomana ei ollut viini vaan siideri, Fiskarsista saapuva Kuuran Ice Cider. Yhdistelmä toimi kivasti.


Toisen jälkiruoan nimenä oli rikkaat ritarit. Kanelipullan makuinen vanukas tarjoiltiin mansikkasorbetin kanssa. Toisen jälkiruoan viinikumppanina oli puolikuiva samppanja, Veuve Clicquot Demi Dec. Kyseinen juoma ei ole mikään suosikkini, mutta yhdessä ruoan kanssa se kävi hyvin.


Maittava ateria jäisi vähän torsoksi ilman kahvia. Espressoa mietimme, mutta kuulemma Finnjävelin tapana on tarjota pannukahvia. No, mikäs siinä sitten. Kyllähän tuo käy. Pannukahvia en nyt ihan varmasti voi sanoa aiemmin juoneenikaan, kun en ole varsinainen eräihminen. Tummapaahtoinen kahvi oli erinomaista. Keittiö muisti meitä vielä petit fourseilla, joista löytyi jalluganachea, mustikkamarmeladia ja puolukkasuukko. Nämä kaikki olivat kahvin kanssa todella hyviä, etenkin tuo ensin mainittu. Keskellä viikkoa viinipaketin ja pari bonusta siihen päälle jo nauttineena jätin digestiivin väliin. Näin jälkeenpäin harmittaa, etten tullut kuitenkin kysyneeksi tarjolla olleita vaihtoehtoja.


Kuvat olivat tällä kertaa tavallistakin kehnompia. Tila oli hieman hämärä ja kuvaamiseen olisi pitänyt keskittyä ihan eri tavalla, jos olisi halunnut parempaa laatua. Minulle tärkeintä oli kuitenkin itse ruokailu. On ikävää antaa annosten odotella ihan vain valokuvauksen vuoksi. Se olisi väärin loistavaa ruokaa kohtaan.

Ja siis loistavaahan tämä ruoka oli. Kun palvelussakaan ei ollut moitittavaa, tila oli miellyttävä ja näin myös Henri Alenin työn touhussa keittiössä heti sisään saapuessamme ja pari kertaa alakerrassa huoltotauon merkeissä vieraillessani, ei aterian jälkeen voinut kuin todeta kokemuksen jokaisen euron ja sentin arvoiseksi. Paljon mieluummin tuhlaan rahani tällaisiin elämyksiin kuin johonkin turhanpäiväiseen materiaan.

Ravintolan ruokalista on varmaan ehtinyt vaihtua jo moneen kertaan sitten tässä kuvatun vierailumme, tämä teksti odotteli viimeistelyä useamman kuukauden ajan.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...