Omatekoinen laku

Erinomaisen omintakeisia makeisia saa tekemällä itse. Vaikka en isommin olekaan makeisten perään, on laku aina ollut minulle hankala vastustaa. Aikoinaan lueskelin mielenkiinnolla Viva Ciabatta-blogista lakun tekemisestä itse. Lopputulos ei kuitenkaan siellä ollut niin hyvän näköinen, että olisin viitsinyt ohjetta kokeilla. Nyt sitten Hesarin Yummy Baker-blogissa oli vähän paremman näköinen ohje. Enää ei ollut vaihtoehtoja, pakko oli kokeilla.

Lämpötilan kanssa pitää tässä olla tarkkana, joten lämpömittari pitää löytymän. Melassi ei ole ihan peruskauppojen tavaraa, mutta Ruohonjuuresta sitä sai. Kondensoitua maitoa on myynnissä tölkeissä. Yleensä ne ovat aina makeutettuja, mutta joissain harvoissa kaupoissa myydään myös makeuttamattomia versioita. Makeutettua siis tähän tarvitaan. Lakritsijauheeksi suosittelen Urtekramin luomulakritsijauhetta. Se on pikkuisen hintavaa, mutta ihan supernamia. Sitä näkyy ainakin isommissa marketeissa olevan ihan hyvin saatavilla.

115 g voita
2 1/2 dl sokeria
4 rkl melassia
2 1/4 dl (vähän vajaa 1 tlk) makeutettua kondensoitua maitoa
1 1/2 tl suolaa
mustaa elintarvikeväriä
3 rkl lakritsijauhetta
2 dl vehnäjauhoja

Lämmitä puukauhalla varovasti sekoittaen kattilassa voi, sokeri, melassi, maito, suola ja väri 120-asteiseksi. Nosta pois liedeltä ja anna jäähtyä vähän aikaa. Lisää sitten lakritsijauhe ja vehnäjauhot. Sekoita hyvin. Laitoin itse nestemäistä elintarvikeväriä 1/2 tl, mikä näkyi tuottavan ihan ok tuloksen. Varmaan kohtalaisen tummalta näyttää ilman väriäkin. Väri kun on aina vähän turha(mainen) raaka-aine.

Kaada leivinpaperilla päällystettyyn vuokaan tasaisesti ja anna jäähtyä noin 30 minuuttia. Leikkaa nauhoiksi ja muotoile kierteille. Anna jähmettyä vielä vähintään 30 minuuttia. Leikkaa sitten pötköt paloiksi.

Lakritsi kovettuu helposti. Kovettumista vähentää säilyttäminen tiiviissä rasiassa. Lakritsi kannattaa syödä viikon sisällä valmistamisesta. Kovettunut lakritsi pehmenee n. 10 sekunnin lämmityksellä mikrossa.

Ei tämä nyt maailman parasta lakua ole, mutta hyvää silti. Aluksi maistuu aika toffeiselle, mikä on mielestäni kyllä ihan väärin. Jälkimaku on sitten oikein lakuinen. Tuo toffee toki tulee tuosta kondensoidusta maidosta. Ehkä sitä kannattaisi laittaa vähemmän.

Burritolla Lönnrotinkadulla

Enpä ollut kuullutkaan meksikolaisesta ravintolasta nimeltään Cholo. Vaan hyvä, että nyt kuulin. Tämä pienen pieni ravintola tarjoaa Lönnrotinkadulla Helsingissä meksikolaista katuruokaa. Tarjolla on burritoa, tacoa ja tostadaa. Täytevaihtehtoja on viisi ja kastikkeita kolme.

Tacoja olisi tehnyt mieli kokeilla, vaan ne olivat jo lauantai-iltapäivällä loppu. Siispä burritolla mentiin. Otin omani naudanlihatäytteellä. Paikan minulle esitelleet J&J ottivat kanaa kumpikin. Otin varmuuden vuoksi kastikkeeksi keskitulisen vaihtoehdon. Nähtävästi tulinen olisi ollut parempi, sillä tuo oli aika mieto.

Burrito tuli folioon käärittynä ja siitä sitä oli helppo avata sen verran, että pääsi päästä haukkaamaan. Kohtalaisen siististi sen sai syötyä. Eli helposti mukaan otettava ruoka on kyseessä. Me kuitenkin istuimme ihan pöytään, kun semmoinen vapaana oli.

Aluksi ajattelin ottavani kaksi burritoa, mutta tuhti aamiainen vielä painoi vatsassa ja siksi kokeilin ensin yhdellä. Hyvä niin, sillä rulla oli sen verran suuri, että olin totaalisen täynnä jo sen yhden jälkeen. Sanoisin, että isompaankin nälkään yksi tuollainen riittää minulle.

Ja entäs sitten se maku? Hyvää oli. Ehdottomasti pitää käydä kokeilemassa paikan muitakin täytteitä, joita ovat kanan ja naudan lisäksi possu sekä kaksi kasvisvaihtoehtoa.

Kylmäuutettu kahvi

Aiemmin kesällä Seattlessa kahvikiertokävelyllä oppaamme Ed kertoi meille kahvijuomasta, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Valitettavasti tämän juoman maistelu ei kuulunut kierroksen ohjelmaan. Ed kuitenkin kuvaili juoman valmistusta ja käyttöä.

Kyse oli kylmäuutetusta (cold brew) kahvista. Törmäsin sopivaan ohjeeseen muitakin hyviä kylmiä kahvijuomia sisältävässä Appelsiineja ja hunajaa-blogissa. Kun vähän googlaili, löytyi ohjeita Suomesta ja maailmalta vaikka kuinka paljon.

Tämä tapa valmistaa kahvia on hyvin hidas. Toisaalta lopputuloksena on kahviuutetta, joka säilyy pitkään jääkaapissa. Näin helteisellä kelillä tämmöinen kylmä kahvijuoma on todella hyvää. Lisäksi kylmäuutossa kahviin ei uutu ollenkaan niin paljon kitkeriä eikä happamia ainesosia kuin normaalilla tavalla valmistettuna. Kylmäuutettu kahvi on myös terveellisempää kuin tavallinen kahvi. Kuulemma kahvia sisältäviä jälkiruokia valmistettaessa kylmäuutettu kahvi antaa paremman maun kuin tavallinen.

1 dl suodatinkarkeaksi jauhettua kahvia
4 dl vettä

Kahvina kannattaa käyttää laadukasta tavaraa, mieluiten vastajauhettuna. Itse kokeilin Kaffan kahvilla. Laita kahvi lasipurkkiin ja kaada vesi päälle. Sekoita. Peitä tiiviillä kannella tai kelmulla ja laita jääkaappiin 12-24 tunniksi. Tämän jälkeen kaada suodattimen läpi. Kokeilin ensiksi suodatinpaperilla, mutta sen kanssa homma eteni niin hitaasti, että paperiin tuli reikä. Hankin sitten kestosuodattimen. Sillä onnistui hyvin.

Lopputuloksena on siis kahviuutetta, johon voi sekoittaa vettä, maitoa tai vaikkapa kookosmaitoa joukkoon. Itse kokeilin sekä vedellä että täysmaidolla suhteessa 1:1 laimennettuna jääpalojen kanssa nautittuna. Tykkäsin. Varmasti myös kookosmaidon kanssa on todella hyvää. Tätä täytyy testailla erilaisilla kahveilla.

Kylmäuutettua kahvia voi muuten hyvin juoda kuumanakin. Tällöin uutteen sekaan lisätään kiehuvaa vettä.

Kahvikävelyllä Seattlessa

Kesän roadtrip alkoi Seattlesta, jossa vietimme kolme päivää ennen kumipyörien päälle siirtymistä. Perehdyimme kaupungin kuuluisiin kahveihin Seattle by Footin järjestämällä 2,5 tunnin Coffee Crawl-kiertokävelyllä.

Seattlessa on kahvinpaahtimoita tiheämmässä kuin missään muualla maailmassa. Kaupungissa on kaikkiaan yli 70 paahtimoa. Useat näistä ovat pieniä, joko yksittäisten kahviloiden tai muutaman kahvilan ketjujen yhteydessä toimivia.

Varasimme ja maksoimme $25 hintaisen kävelyn edellisenä iltana netissä. Kierros käynnistyi klo 10 aamulla Hammering Man-patsaalta aivan Seattle Art Museumin nurkalta. Reitti kulki Pike Place Marketin läheisyydessä päättyen ihan kauppahallin nurkalle.

Oppaamme Ed oli aivan loistava. Häneltä riitti tarinaa ja tietoa kahvista, Seattlesta ja kahvista Seattlessa. Myös muut kymmenen retkellä mukana ollutta olivat oikein hauskoja tyyppejä. Paitsi siis hyvästä kahvista saimme myös nauttia hyvästä seurasta kierroksen ajan.

Kaikille viidelle kahvilalle, joissa kierroksella kävimme, on yhteistä se, että he paahtavat itse kahvinsa ja ovat myös erittäin tarkkoja papujen valinnan suhteen. He tekevät yhteistyötä tuottajien kanssa ja noudattavat reilun kaupan periaatteita. Tuottajat ovat pääasiassa pieniä perhetiloja. Näissä kahviloissa tarjottava kahvi on siis mahdollisimman tuoretta ja ehdottoman eettisesti tuotettua.

Kävelykierroksen ensimmäinen kahvila sijaitsi aivan alkupisteestä nähden kadun toisella puolella. Kyseessä oli paikka nimeltään Fonté. Yritys on enempi tunnettu nimenomaan kahvinpaahtimona, mutta heillä on myös tämä pieni kahvila. Maistelimme kahvia ja keskustelimme kahviin liittyvistä ja siihen liittymättömistä aiheista, kuten Yellowstonesta ja Yogi-karhusta. Suomalaisten Yogi-tietämys ihmetytti amerikkalaisia.

Matka jatkui seuraavaan kahvilaan, joka oli Caffe Ladro. Yhdellä kahvilalla aloittanut yritys on nyt jo kasvanut neljäntoista kahvilan ketjuksi. Kaikki neljätoista kahvilaa sijaitsevat Seattlen alueella.

Seuraava kahvila löytyi Pike Place Marketin takakujalta. Kahvilan nimi olikin sopivasti Ghost Alley Espresso. Ed kertoi, että kahvilan perustaja Mercedes pyöri lapsuutensa Pike Place Marketin kulmilla ja pohti aina miksi yksi kulma kauppahallista oli tyhjillään ja suljettuna. Aikuisena hän sitten otti selvää, voisiko kyseisen tilan vuokrata. Tilan joutenolon taustalla oli ilmeisesti jotain kummitustarinaa ja kenties jotain triviaalimpaa syytä, kuten todella pieni koko. Koppi oli joskus muinoin ollut wc:stä vastaavan henkilön toimisto. Mercedes kuitenkin sai tilan vuokrattua ja pyörittää piskuisessa kopissa nyt tätä kahvilaa.

Matkalla Ghost Alley Espressoon näimme muuten yhden tyypillisen omituisen Seattlen nähtävyyden, eli käytetyillä purukumeilla vuoratun Gum Wallin, joka sijaitsee samalla Post Alley-kujalla kuin kahvilakin. Tämä ilmeisesti spontaanisti syntynyt nähtävyys kasvaa koko ajan. Jokainen purukuminjauhaja voi kantaa kortensa kekoon.

Matkalla seuraavaan kahvilaan kiersimme Pike Place Marketin läpi ja alkuperäisen Starbucksin ohi. Kahvila siirtyi nykyiselle paikalleen ennen kuin se kasvoi ketjuksi. Tosin aluksi se ei ollut kahvila vaan paahtimo ja laitekauppa. Pike Placen sääntöjen mukaan mikään ketju ei saa perustaa myymälää/kahvilaa alueelle. Starbucksia ei kuitenkaan häädetä, koska se oli paikalle muuttaessaan sääntöjen mukainen.

Seuraava kahvila oli Caffe d'Arte, jossa saimme nauttia jopa kaksi kahvijuomaa. Toinen oli maitokahvi, jonka valmistuksen yhteydessä barista esitteli latte artia, tuota Seattlessa kehitettyä tapaa piirtää kuvioita kaatamalla maitoa espresson päälle. Kyseisessä kahvilassa ilmeisesti osataan tämä homma erityisen hyvin. Ed kertoi, että kahvilan barista oli kerran saanut aikaiseksi elefantin kahvin pinnalle, mutta valitettavasti tämän toistaminen ei ole sen jälkeen enää onnistunut.

Ennen kierroksen viimeistä rastia kävelimme Biscuit Bitch-kahvilan ohi. Saimme paikasta maistiaisiksi maapähkinävoileivonnaisia, jotka olivat vielä lämpimiä ja todella hyviä. Biscuit Bitch voi olla vaikea löytää, koska paikan nimi on hyvin piilotettu. Markiisissa lukee edellisen samassa osoitteessa sijainneen kahvilan nimi Caffé Lieto. Viimeisen o-kirjaimen sisällä on Biscuit Bitchin pyöreä tarra. Kuulemma alueella on hyvin tarkka kontrolli julkisivujen suhteen ja pienistäkin muutoksista pitää ilmoittaa ja anoa lupa. Tarran kiinnittäminen ilmeisesti on niin pieni muutos, että sen takia ei tarvitse lupia kysellä. Paikka näytti olevan aivan täynnä, joten näköjään ihmiset löytävät paikan päälle joka tapauksessa. Miksi siis nähdä iso vaiva turhan takia.

Retken viimeinen rasti oli Seattle Coffee Works, jossa olimme sattumalta käyneet jo edellisenä päivänä. Kahvilassa on espressopohjaisten kahvien lisäksi slow bar, jossa voi valita muutaman alkuperäkahvin listalta haluamansa vaihtoehdon, josta sitten kahvijuoma valmistetaan halutulla välineellä. Olin edellisenä päivänä tilannut sifonilla valmistetun etiopialaisen kahvin. Kuvauksen mukaan kahvin maussa oli mustikkaa. Otin kahville kaveriksi mustikkamuffinssin. Kahvissa todellakin maistui se mustikka ja muffinssin päälle juotuna syntyi vähän samanlainen efekti kuin hyvin yhteen sopivan ruoan ja viinin kanssa, eli kahvi voimisti mustikan makua entisestään. Onhan sitä kahvia tullut juotua, mutta tämä oli kyllä ihan uusi havainto.

Tällä kertaa Seattle Coffee Worksissa nautimme Chemexillä valmistettua kahvia, jonka alkuperä ehti jo unohtua. Etiopialaista se ei kuitenkaan ollut.

Kierroksen aikana opimme muiden knoppien ohella sen, että kahvipensas on lähtöisen Etiopiasta. USA on maailman suurin kahvin tuojamaa ja siellä myös viljellään kahvia yhdessä osavaltiossa, Hawaijilla.

Illallinen Passionfishissä

Neljän viikon USA-roadtripillämme ehdimme syödä varsin monenlaisissa paikoissa. Yksi ehdottomista yllättäjistä oli pikkuisessa Pacific Groven kaupungissa sijainnut ravintola Passionfish. Yövyimme kaupungissa matkalla San Franciscosta Los Angelesiin ja päädyimme kyseiseen ravintolaan lähellä sijainneen hotellimme antaman suosituksen perusteella. Meren äärellä kun majailimme, halusimme syödä kalaruokaa. Tiistai-iltana pöytävarausta ei tarvittu, mutta ravintola vaikutti kohtalaisen täydeltä. Tosin saleja on ainakin kaksi, joten emme ihan joka nurkkaan nähneet.

Passionfish on hyvin tarkka käyttämiensä raaka-aineiden suhteen. Niiden täytyy olla vastuullisesti tuotettuja. Myös menu ilmeisesti vaihtuu kohtalaisen usein mukautuen näin kulloinkin parhaiten saatavilla oleviin raaka-aineisiin.

Olimme maisemien katselemisesta sen verran nälissämme, että lähdimme rohkeasti tilaamaan sekä alku- että pääruoat. Jenkkilässä yleisesti annoskoot olivat niin suuria, ettei alkuruoalle ollut useinkaan tarvetta. Järkevä matkailija olisi elänyt hyvin pelkillä alkuruoilla.

Minä valitsin alkuun uppopaistettuja Morro Bayn ostereita. Annoksessa oli mukana kasviksia kirpsakalla kastikkeella. Tarjoilija onnistui viinilistasta poimimaan hienosti annoksen kanssa toimineen kalifornialaisen valkoviinin. Annos oli oikein maukas.

Paremman puoliskon alkupalana oli taskurapukakku. Sillä oli kaverinaan rucolasalaatti. Kakku oli kasattu revitystä taskuravun lihasta. Oli kuulemma hyvää.

Pääruoaksi valitsin kalaa, joka käsittääkseni on suomeksi juovabassi. Kala tarjottiin kookosriisin, marinoidun kurkun sekä rommi-mustapippuri-kastikkeen kanssa. Alkuruoan kanssa hyvin toiminut valkoviini kävi hyvin myös tämän kalan kanssa. Muutoinkin annos oli varsin tasapainoinen ja maukas. Erityisesti kurkkuihin oli saatu kivasti makua.

Parempi puolisko päätyi valitsemaan annoksen kampasimpukoita. Niiden kaverina tarjottiin suolaista riisivanukasta sekä tomaatti-tryffeli-voita. Riisi oli kuulemma vähän turha lisäke, mutta muutoin annos oli todella maukas. Erityisesti kampasimpukat olivat erinomaisia.

Kun olimme kerran päässeet hyvään vauhtiin, päätimme vielä jatkaa illallista jälkiruokien verran. Minä tilasin sitruunapannacottan mansikkakompotilla. Oikein oli kirpeän sitruunaista ja hyvää.

Parempi puolisko päätyi banaani-saksanpähkinäleipävanukkaaseen hunaja-inkiväärijäätelöllä. Tämäkin oli hyvää, joskin kuulemma pienempikin annos olisi riittänyt.

Kun vielä laskukin oli samaa kokoluokkaa kuin tyypillisessä illallispaikassa kahden ruokalajin jälkeen, emme voineet valittaa. Ravintolasta jäi kaikin puolin hyvä maku. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja osaavaa, viinivalintaa myöten. Myös miljöö oli miellyttävä. Muutoinkin suosittelisin Pacific Grovea yöpymispaikaksi San Franciscon ja Los Angelesin välillä. Kaupunki on oikein kiva ja siellä on yllättävän paljon nähtävää niinkin pieneksi paikaksi.

Kesäloman kohokohta: illallinen Eleven Madison Parkissa

Neljän viikon kesälomareissumme aiheena oli juhlistaa ruokakuntamme jo kohtalaisen pitkää yhteistä taivalta. Tämä juhlistaminen kulminoitui illalliseen yhdessä maailman parhaista ravintoloista, Eleven Madison Parkissa, New Yorkissa (ravintola paransi viimeisimmällä top-50-listalla sijoitustaan neljänneksi). Tiistai-illan pöytävaraus oli tehty neljä viikkoa etukäteen, heti kun kyseiselle päivälle varauksia otettiin vastaan. Läpi päästyäni oli yksi kahden hengen pöytä vapaana. Eli kohtalaisen suositusta ravintolasta on kyse.

Kaupungin ravintoloista se kenties hienoin, Thomas Kellerin Per Se, oli meillä aluksi kiikarissa, mutta lopulta Eleven Madison Park vaikutti lukemamme perusteella sympaattisemmalta. Tämä siitäkin huolimatta, että Michelinin väki arvioi Per Se:n näistä tyylikkäämmäksi. Molemmille toki oli kuitenkin täydet kolme tähteä vihkoon raapaistu. Ja kolmen tähden ravintolahan on riittävä syy saapua kaupunkiin. Näin jälkikäteen voin sanoa ravintolavalinnan osuneen nappiin. Kyseessä oli ehdottomasti hienoin ravintolakokemus ikinä ja myös paras mahdollinen tapa juhlistaa tärkeää hetkeä.

Tällä kertaa en joudu luottamaan vain hataraan muistiini, sillä saimme ravintolasta illallisen päätteeksi mukaamme listan syömistämme annoksista sekä niiden kanssa nautituista viineistä.

Harmin paikka, kun ei tullut otettua minkäänlaista kuvaa itse ravintolasalista. Paikka oli nimittäin todella upean näköinen. Katto oli korkealla ja valtavista ikkunoista näkyi Madison Parkin suuntaan. Ilmeisesti osasta ikkunoista näkyy myös hieno Flatiron Building. Mikä siinä oli sisältä katsellessa kun ukkonen laittoi parastaan tulemaan.

Ruoan osalta valinta oli helppoa, sillä tarjolla oli vain maistelumenu. Juomien kanssa vaihtoehtoja oli enemmän. Menulle tarjottiin valmiita viinipaketteja kahdessa eri hintaluokassa. Lisäksi olisi ollut mahdollista valita haluamansa määrä viinejä laseittain koko ravintolan kuulemma valtavasta viinilistasta. Sommelier olisi toki avustanut valinnoissa. Sommelierin kanssa keskusteltuamme päädyimme valitsemaan valmiista viinipaketeista kalliimman, jossa valinnat kohdistuivat vähän rohkeampiin yhdistelmiin sekä kellarista poimittuihin vähäsen harvinaisempiin ja vanhempiin pulloihin.

Pientä hienosäätöä menuun oli luvassa omien mieltymysten mukaan. Mieltymys ilmaistiin valitsemalla yksi neljästä kirjekuoressa toimitetun kupongin kuviosta. Kuviot olivat ravintolan logossakin esiintyvät neljä symbolia, jotka merkitsivät kirsikkaa, kahvia, mansikkaa ja selleriä. Parempi puolisko valitsi kahvin ja minä mansikan. Näiden lisäksi saimme valita kahdesta pääruokavaihtoehdosta. Ankan ja naudan välillä hetken pohdittuamme valitsimme naudan.

Näitä arpoessamme saimme maisteltavaksi paikallisen klassikon eli musta-valko-keksin. Tavallisesta poiketen nämä olivat kuitenkin suolaisia versioita samasta teemasta. Kekseissä oli paikallista cheddarjuustoa ja omenaa.

Alkujuomaksi valitsemamme Bérèche & Fills Brut Reserve-samppanja sai kaverikseen kaksi annosta, joissa oli maissia, tonnikalaa ja kaviaaria. Samppanja oli ennalta tuntematon ja se osoittautui varsin tummaksi luonteeltaan ollakseen kuitenkin vaalea samppanja. Väri vei vähän pinkkiin päin, vaikka valoa vasten katsottuna se oli kyllä ihan selvästi vaalea. Oikein mukava uusi tuttavuus.

Tonnikalaa oli ainakin tuossa ylhäällä olevassa rullassa. Muutoin en pysty nyt sanomaan mikä oli mitäkin. Paitsi että hyvää olivat kaikki.

Seuraavaksi meille tarjottiin kurkkua sekä sitruunamarinoitua melonia. Melonilajikkeita mukana oli ilmeisesti useampikin.

Seuraavaksi oli vuorossa teehetki. Tomaattiviini toimi liemenä sitruuna-timjamiteelle. Tomaatissa oli niin vahvat umamit mukana, että annos oli todellinen aistien hämmentäjä. Nenä kertoi minulle, että kupissa on teetä, mutta suu sanoi minun hörpänneen keittoa. Aivan nerokasta!

Sitten saimme lasiin lorauksen valkoviiniä Sancerrestä, Loiren laaksosta. Kyseessä oli vuoden 2013 viini nimeltään Les Monts Damnés ja sen tuottaja on Claude et Florence Thomas-Labaille. Viinin kanssa tarjottu annos sisälsi tomaattia ja mansikkaa maustettuna basilikalla.

Sitten kunnioitettiin paikallista deli-perinnettä. Saimme eteemme viipaleen paikallista ruisleipää (ei ihan niin rukiista kuin mihin Suomessa on totuttu) sekä pikkelöityä kurkkua ja paprikaa. Näille kaveriksi tarjottiin höyryävän kuumana ravintolassa itse valmistettua pastramia. Supernamia! Tälle tarjottiin juomaksi paikallisen Aaron Burrin valmistamaa Neversink Highlands-siideriä. Lisäksi aitoa delitunnelmaa luomassa oli myös pieni pullollinen limonadia. Minä sain omani mansikan ja parempi puolisko kahvin makuisena. Tämä siis aiempien valintojemme pohjalta.

Annoksen pastrami tarjottiin erillisestä astiasta.

Myös leipää oli tarjolla. Voita oli kahta erilaista ja niille kaveriksi merisuolaa.

Seuraava annos sisälsi grillattua vesimelonia ja valkosipulinvarsia salaatin kanssa tarjottuna. Tälle annokselle kyytipojaksi tarjottiin vuosikerran 2008 saksalaista rieslingiä, tarkemmin Karthäuserhofin tuottamaa Eitelsbacher Karthäuserhofberia.

Seuraava annos sisälsi jälleen yllätyksen. Tarjoilijan kanssa pöytään saapui kokinasuinen herra kattilan ja reikäkauhan kanssa. Perinteiset kuulumiset kyseltyään herra kaivoi kattilasta kauhallaan höyryävän kuumia äyriäisiä tarjoilijan pöydälle asettelemalle lankulle. Mukana oli hummeria, simpukoita, katkarapuja sekä papuja. Tyyli oli kuulemma vapaa, mutta käsin syömistä suositeltiin. Saimme myös lautaset ja ruokailuvälineet. Myös käsien puhdistus oli huomioitu. Juomana tarjottiin korsikalaisen Antoine Arenan tuottamaa Patrimonio Rosé-viiniä vuodelta 2010.

Äyriäisten kanssa tarjottiin yllä näkyvä leipänen.

Seuraavaksi saapui jälleen kokinasuinen henkilö esittelemään korillista auringonkukkia. Hän kertoi, että seuraavassa annoksessamme tulemme syömään näitä kukkasia. Auringonkukkaa ja sen siemeniä tarjottiin maa-artisokan kanssa. Näille saimme kaveriksi vanhinta koskaan maistamaani valkoviiniä, vuoden 1999 Roche aux Moinesia, tuottajanaan Domaine aux Moines Loiren laaksosta. Oli hauskaa ajatella, että nämä rypäleet olivat juuri kasvamassa, kun me kaksi tapasimme.

Seuraavaksi oli pääruoan aika. Jälleen kokki kävi esittelemässä raaka-aineen. Hänellä oli kainalossaan kunnon klimppi lihaa. Naudan rib-eye:ta oli kuivariiputettu 140 vrk, mikä kuulemma on kaksi kertaa niin pitkään kuin kukaan muu tekee. Ei kuulostanut pahalta.

Vaan eipä ollut paha makukaan. Lihaa ei annoksessa ollut paljoa, mutta se oli sitäkin maukkaampaa. Mukana oli grillattua munakoisoa, amaranttia ja salottisipulia. Juoman väri vaihtui punaiseen. Valitettavasti tässä kohtaa printattu menumme valehtelee viinin suhteen. Muistan viinin olleen Riojasta kotoisin, vaikka menu väittää meidän juoneen Châteauneuf-du-Papea. Onneksi virheen huomattuani kysäisin asiasta yhteyshenkilöltäni, joka kaiveli oikean tiedon viinistä. Oikeasti joimme Lopez de Heredian Viña Tondonia Reservaa vuodelta 2002. Ja tämä oli siis kotoisin Espanjan Riojasta. Sommelierin mukaan Riojan viinit voi jakaa kahteen luokkaan: Lopez de Heredian viineihin ja muihin. Kieltämättä juoma oli kyllä erilaista kuin tyypillinen riojan punainen.

Pääruoan jälkeen jo kehräsimme tyytyväisinä. Vaan lisää oli tulossa. Jälleen oli keksitty pientä yllätysmomenttia mukaan, sillä seuraava annos saapui piknikkorin muodossa. Korista löytyi kaikki tarvittava, paitsi pullonavaaja, jollaiseksi annettiin Sveitsin armeijan minikokoinen linkkuveitsi. Tällä avattiin korista löytynyt olutpullo. Kyseinen olut oli paikallisen Ithaca Beer Companyn panema Picnic Basket Pale Ale.

Korista löytyi tuorejuustoa, pretzel, vadelmasinappia ja pikkelöytyjä sipuleita. Nämä olivat yhdessä aivan törkeän hyviä.

Seuraavaksi pöytään kannettiin pieni pallogrilli, johon laitettiin grillautumaan aprikoosi kahtena puolikkaana. Tätä välillä käytiin kääntämässä ja voitelemassa hunajalla. Lopuksi vielä pinnalle ripautettiin merisuolaa.

Seuraava ruokalaji oli pikkuisen erinäköinen riippuen alussa tehdystä valinnasta neljän raaka-aineen suhteen. Yhteistä annoksissa oli sorbetti, jossa oli karamellisoitua maitoa, sekä maitovaahto. Minulla oli mukana mansikkaa.

Parempi puolisko sai mansikan sijaan kahvilla terästetyn annoksen tekemänsä valinnan mukaisesti. Näille juomaksi saimme erityisesti mansikan kanssa täydellisesti toimivaa juomaa, eli Piemontesta kotoisin olevaa kevyen kuplivaa brachettoa. Tällä kertaa tuottajana oli Malvira. Tämä näkyi selvästi olevan myös sommelierin suosikki.

Seuraavaksi kaivettiin aprikoosi grillistä ja laitettiin se osaksi annosta. Mukana oli kookossorbettia ja hunajakermaa. Tälle kaadettiin lasiin kaveriksi nektarien nektaria eli sauternesin makeaa viiniä vuodelta 1998, tuottajanaan Château d'Yquem. Sommelier ei turhaan säästellyt ylisanoja juomaa kaataessaan. Eikä ollut tarpeenkaan. Jo hetken ikääntynyt mehu oli kyllä kaiken mahdollisen kehumisen arvoinen. Enpä voi väittää parempaa jälkiruokaviiniä koskaan maistaneeni.

Espresso vielä oli tarpeen kipata kitusiin aterian päätteeksi. Eikä siinä vielä kaikki: saimme vielä maistaa perinteisen makeankin version paikallisesta klassikkokeksistä. Näissä oli nyt tummaa ja vaaleaa suklaata. Kaveriksi pöytään tuotiin kokonainen pullo kalifornialaisen St. George Spiritsin omenabrandya. Tarjoilija kaatoi juomaa lasiin ja kehotti ottamaan lisää tarpeen mukaan. Kirkkaan juoman ulkonäöstä tuli heti mieleen grappa, mutta yllättäen se ei ollutkaan ihan niin raakaa kuin väri olisi antanut ymmärtää. Pitihän sitä vähän santsatakin.

Kuten alussa mainitsin, saimme lopuksi mukaamme listat, joista kävi ilmi syömämme annokset sekä niiden kanssa naittimamme viinit. Tämän lisäksi saimme mukaamme purkilliset mysliä aamupalatarpeiksi sekä kaksi valtavaa suklaakonvehtia kumpaisellekin syöjälle.

Hämmentävästi koko setti saatiin hoidettua tuulensuojaan kolmessa ja puolessa tunnissa. Palvelu kävi loppua kohti äärimmilleen täyttyneessä ravintolassa siis reippaasti. Tyhjennetyt astiat kiikutettiin pois salamana ja uutta pötyä saapui pöytään pökerryttävää tahtia.

Samalla selvisi miksi pöytää oli niin vaikea saada, vaikka aluksi puolet paikoista oli tyhjillään. Menun työstämiseen on pakko varata vähintään tuo kolme ja puoli tuntia aikaa, joten samaa pöytää ei voi kovin moneen kertaan myydä per ilta.

Kyllähän tuossa luottokortti piti pahaa ääntä laskua maksaessa, mutta silti viivan alle päätynyt lukema oli ihan järkevissä rajoissa. Mikäli budjetti olisi ollut tiukempi, olisi laskun loppusummaan voinut vaikuttaa tehokkaimmin juomavalinnoilla. Nyt kuitenkin halusimme viedä juhlallisuuden tappiin asti. Ateria oli jokaisen dollarin arvoinen.

Kolmen kaverin kesän toinen uutuus

Kolmen kaverin jäätelötehtaalta pukkasi taas uutta makua tulemaan. Ja mikäs olikaan parempi ajoitus moiselle kuin kovin helleaalto vuosikymmeniin.

Edellinen uutuushan oli kahvijäätelö, joka julkaistiin kesäkuussa. Sitä ehdimme maistamaan juuri ennen kesälomareissua ja tämä toinen uutuus tuli sopivasti reissun jälkeen. Tuo reissu olikin vähän tavallista pidempi. Kirjoittelen siitäkin enemmän, mutta ne jutut menevät juuri aloittamaani matkablogiin.

Tässä uutuusjäätelössä on punaherukkaa ja kermajäätelöä sekä ripaus vaniljaa. Punaherukka ei ole koskaan kuulunut suosikkimarjoihini. Olen aina ollut mansikan ystävä. Tässä jäätelössä oli kuitenkin onnistuttu kivasti saamaan kirpeys ja makeus tasapainoon. Ei tämä toki mikään tajunnanräjäyttäjä ollut, kuten vaikkapa mustikka-kardemumma, mutta ei pahakaan. Ja ainahan nämä kavereiden jäätelöt on tehty ihan aidoista raaka-aineista, mikä on ainakin Suomessa todella harvinaista.

Arviot menivät taas ruokakuntamme sisällä vähän ristiin. Kun tämä minun mielestäni oli hyvin tasapainossa ja oikein hyvää muutenkin, piti parempi puolisko jäätelöä tylsänä. No, kenties emme sitten osta toista purkillista. Kotimaisten marjojen käyttämisestä toki annamme molemmat pisteet kavereille.