Kaupungin ravintoloista se kenties hienoin, Thomas Kellerin Per Se, oli meillä aluksi kiikarissa, mutta lopulta Eleven Madison Park vaikutti lukemamme perusteella sympaattisemmalta. Tämä siitäkin huolimatta, että Michelinin väki arvioi Per Se:n näistä tyylikkäämmäksi. Molemmille toki oli kuitenkin täydet kolme tähteä vihkoon raapaistu. Ja kolmen tähden ravintolahan on riittävä syy saapua kaupunkiin. Näin jälkikäteen voin sanoa ravintolavalinnan osuneen nappiin. Kyseessä oli ehdottomasti hienoin ravintolakokemus ikinä ja myös paras mahdollinen tapa juhlistaa tärkeää hetkeä.
Tällä kertaa en joudu luottamaan vain hataraan muistiini, sillä saimme ravintolasta illallisen päätteeksi mukaamme listan syömistämme annoksista sekä niiden kanssa nautituista viineistä.
Harmin paikka, kun ei tullut otettua minkäänlaista kuvaa itse ravintolasalista. Paikka oli nimittäin todella upean näköinen. Katto oli korkealla ja valtavista ikkunoista näkyi Madison Parkin suuntaan. Ilmeisesti osasta ikkunoista näkyy myös hieno Flatiron Building. Mikä siinä oli sisältä katsellessa kun ukkonen laittoi parastaan tulemaan.
Ruoan osalta valinta oli helppoa, sillä tarjolla oli vain maistelumenu. Juomien kanssa vaihtoehtoja oli enemmän. Menulle tarjottiin valmiita viinipaketteja kahdessa eri hintaluokassa. Lisäksi olisi ollut mahdollista valita haluamansa määrä viinejä laseittain koko ravintolan kuulemma valtavasta viinilistasta. Sommelier olisi toki avustanut valinnoissa. Sommelierin kanssa keskusteltuamme päädyimme valitsemaan valmiista viinipaketeista kalliimman, jossa valinnat kohdistuivat vähän rohkeampiin yhdistelmiin sekä kellarista poimittuihin vähäsen harvinaisempiin ja vanhempiin pulloihin.
Pientä hienosäätöä menuun oli luvassa omien mieltymysten mukaan. Mieltymys ilmaistiin valitsemalla yksi neljästä kirjekuoressa toimitetun kupongin kuviosta. Kuviot olivat ravintolan logossakin esiintyvät neljä symbolia, jotka merkitsivät kirsikkaa, kahvia, mansikkaa ja selleriä. Parempi puolisko valitsi kahvin ja minä mansikan. Näiden lisäksi saimme valita kahdesta pääruokavaihtoehdosta. Ankan ja naudan välillä hetken pohdittuamme valitsimme naudan.
Näitä arpoessamme saimme maisteltavaksi paikallisen klassikon eli musta-valko-keksin. Tavallisesta poiketen nämä olivat kuitenkin suolaisia versioita samasta teemasta. Kekseissä oli paikallista cheddarjuustoa ja omenaa.
Alkujuomaksi valitsemamme Bérèche & Fills Brut Reserve-samppanja sai kaverikseen kaksi annosta, joissa oli maissia, tonnikalaa ja kaviaaria. Samppanja oli ennalta tuntematon ja se osoittautui varsin tummaksi luonteeltaan ollakseen kuitenkin vaalea samppanja. Väri vei vähän pinkkiin päin, vaikka valoa vasten katsottuna se oli kyllä ihan selvästi vaalea. Oikein mukava uusi tuttavuus.
Tonnikalaa oli ainakin tuossa ylhäällä olevassa rullassa. Muutoin en pysty nyt sanomaan mikä oli mitäkin. Paitsi että hyvää olivat kaikki.
Seuraavaksi meille tarjottiin kurkkua sekä sitruunamarinoitua melonia. Melonilajikkeita mukana oli ilmeisesti useampikin.
Seuraavaksi oli vuorossa teehetki. Tomaattiviini toimi liemenä sitruuna-timjamiteelle. Tomaatissa oli niin vahvat umamit mukana, että annos oli todellinen aistien hämmentäjä. Nenä kertoi minulle, että kupissa on teetä, mutta suu sanoi minun hörpänneen keittoa. Aivan nerokasta!
Sitten saimme lasiin lorauksen valkoviiniä Sancerrestä, Loiren laaksosta. Kyseessä oli vuoden 2013 viini nimeltään Les Monts Damnés ja sen tuottaja on Claude et Florence Thomas-Labaille. Viinin kanssa tarjottu annos sisälsi tomaattia ja mansikkaa maustettuna basilikalla.
Annoksen pastrami tarjottiin erillisestä astiasta.
Myös leipää oli tarjolla. Voita oli kahta erilaista ja niille kaveriksi merisuolaa.
Seuraava annos sisälsi grillattua vesimelonia ja valkosipulinvarsia salaatin kanssa tarjottuna. Tälle annokselle kyytipojaksi tarjottiin vuosikerran 2008 saksalaista rieslingiä, tarkemmin Karthäuserhofin tuottamaa Eitelsbacher Karthäuserhofberia.
Seuraava annos sisälsi jälleen yllätyksen. Tarjoilijan kanssa pöytään saapui kokinasuinen herra kattilan ja reikäkauhan kanssa. Perinteiset kuulumiset kyseltyään herra kaivoi kattilasta kauhallaan höyryävän kuumia äyriäisiä tarjoilijan pöydälle asettelemalle lankulle. Mukana oli hummeria, simpukoita, katkarapuja sekä papuja. Tyyli oli kuulemma vapaa, mutta käsin syömistä suositeltiin. Saimme myös lautaset ja ruokailuvälineet. Myös käsien puhdistus oli huomioitu. Juomana tarjottiin korsikalaisen Antoine Arenan tuottamaa Patrimonio Rosé-viiniä vuodelta 2010.
Äyriäisten kanssa tarjottiin yllä näkyvä leipänen.
Seuraavaksi saapui jälleen kokinasuinen henkilö esittelemään korillista auringonkukkia. Hän kertoi, että seuraavassa annoksessamme tulemme syömään näitä kukkasia. Auringonkukkaa ja sen siemeniä tarjottiin maa-artisokan kanssa. Näille saimme kaveriksi vanhinta koskaan maistamaani valkoviiniä, vuoden 1999 Roche aux Moinesia, tuottajanaan Domaine aux Moines Loiren laaksosta. Oli hauskaa ajatella, että nämä rypäleet olivat juuri kasvamassa, kun me kaksi tapasimme.
Seuraavaksi oli pääruoan aika. Jälleen kokki kävi esittelemässä raaka-aineen. Hänellä oli kainalossaan kunnon klimppi lihaa. Naudan rib-eye:ta oli kuivariiputettu 140 vrk, mikä kuulemma on kaksi kertaa niin pitkään kuin kukaan muu tekee. Ei kuulostanut pahalta.
Vaan eipä ollut paha makukaan. Lihaa ei annoksessa ollut paljoa, mutta se oli sitäkin maukkaampaa. Mukana oli grillattua munakoisoa, amaranttia ja salottisipulia. Juoman väri vaihtui punaiseen. Valitettavasti tässä kohtaa printattu menumme valehtelee viinin suhteen.
Pääruoan jälkeen jo kehräsimme tyytyväisinä. Vaan lisää oli tulossa. Jälleen oli keksitty pientä yllätysmomenttia mukaan, sillä seuraava annos saapui piknikkorin muodossa. Korista löytyi kaikki tarvittava, paitsi pullonavaaja, jollaiseksi annettiin Sveitsin armeijan minikokoinen linkkuveitsi. Tällä avattiin korista löytynyt olutpullo. Kyseinen olut oli paikallisen Ithaca Beer Companyn panema Picnic Basket Pale Ale.
Korista löytyi tuorejuustoa, pretzel, vadelmasinappia ja pikkelöytyjä sipuleita. Nämä olivat yhdessä aivan törkeän hyviä.
Seuraavaksi pöytään kannettiin pieni pallogrilli, johon laitettiin grillautumaan aprikoosi kahtena puolikkaana. Tätä välillä käytiin kääntämässä ja voitelemassa hunajalla. Lopuksi vielä pinnalle ripautettiin merisuolaa.
Seuraava ruokalaji oli pikkuisen erinäköinen riippuen alussa tehdystä valinnasta neljän raaka-aineen suhteen. Yhteistä annoksissa oli sorbetti, jossa oli karamellisoitua maitoa, sekä maitovaahto. Minulla oli mukana mansikkaa.
Parempi puolisko sai mansikan sijaan kahvilla terästetyn annoksen tekemänsä valinnan mukaisesti. Näille juomaksi saimme erityisesti mansikan kanssa täydellisesti toimivaa juomaa, eli Piemontesta kotoisin olevaa kevyen kuplivaa brachettoa. Tällä kertaa tuottajana oli Malvira. Tämä näkyi selvästi olevan myös sommelierin suosikki.
Seuraavaksi kaivettiin aprikoosi grillistä ja laitettiin se osaksi annosta. Mukana oli kookossorbettia ja hunajakermaa. Tälle kaadettiin lasiin kaveriksi nektarien nektaria eli sauternesin makeaa viiniä vuodelta 1998, tuottajanaan Château d'Yquem. Sommelier ei turhaan säästellyt ylisanoja juomaa kaataessaan. Eikä ollut tarpeenkaan. Jo hetken ikääntynyt mehu oli kyllä kaiken mahdollisen kehumisen arvoinen. Enpä voi väittää parempaa jälkiruokaviiniä koskaan maistaneeni.
Espresso vielä oli tarpeen kipata kitusiin aterian päätteeksi. Eikä siinä vielä kaikki: saimme vielä maistaa perinteisen makeankin version paikallisesta klassikkokeksistä. Näissä oli nyt tummaa ja vaaleaa suklaata. Kaveriksi pöytään tuotiin kokonainen pullo kalifornialaisen St. George Spiritsin omenabrandya. Tarjoilija kaatoi juomaa lasiin ja kehotti ottamaan lisää tarpeen mukaan. Kirkkaan juoman ulkonäöstä tuli heti mieleen grappa, mutta yllättäen se ei ollutkaan ihan niin raakaa kuin väri olisi antanut ymmärtää. Pitihän sitä vähän santsatakin.
Kuten alussa mainitsin, saimme lopuksi mukaamme listat, joista kävi ilmi syömämme annokset sekä niiden kanssa naittimamme viinit. Tämän lisäksi saimme mukaamme purkilliset mysliä aamupalatarpeiksi sekä kaksi valtavaa suklaakonvehtia kumpaisellekin syöjälle.
Hämmentävästi koko setti saatiin hoidettua tuulensuojaan kolmessa ja puolessa tunnissa. Palvelu kävi loppua kohti äärimmilleen täyttyneessä ravintolassa siis reippaasti. Tyhjennetyt astiat kiikutettiin pois salamana ja uutta pötyä saapui pöytään pökerryttävää tahtia.
Samalla selvisi miksi pöytää oli niin vaikea saada, vaikka aluksi puolet paikoista oli tyhjillään. Menun työstämiseen on pakko varata vähintään tuo kolme ja puoli tuntia aikaa, joten samaa pöytää ei voi kovin moneen kertaan myydä per ilta.
Kyllähän tuossa luottokortti piti pahaa ääntä laskua maksaessa, mutta silti viivan alle päätynyt lukema oli ihan järkevissä rajoissa. Mikäli budjetti olisi ollut tiukempi, olisi laskun loppusummaan voinut vaikuttaa tehokkaimmin juomavalinnoilla. Nyt kuitenkin halusimme viedä juhlallisuuden tappiin asti. Ateria oli jokaisen dollarin arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti