New York, osa 4: Ravintoloita ja muita kohteita

Tämä on jälleen jatkoa New Yorkin matkakertomukseeni, muita osia ovat 1, 2 ja 3.

Kaupunkilomia varten tulee yleensä kerättyä iso joukko erilaisia tärppejä ruokapaikoiksi. Todellisuudessa kuitenkin harvoin on mahdollista kellottaa liikkumistaan niin tarkasti, että osaisi osua juuri oikeaan kaupunginosaan nälän iskiessä päälle. Ainakin meillä päiväohjelma muotoutuu lennosta matkan varrella. Eihän sitä voi etukäteen tietää, että miten kauan missäkin päin jaksaa talsia.

Usein siis käy niin, että huolimatta hienoista ennakkosuunnitelmista todellisuudessa ruokailu tapahtuu jossain ihan muualla. Minulla esimerkiksi oli etukäteen toiveena päästä ihan hotellin naapurissa sijainneeseen Oyster Bariin maistelemaan ostereita (pelkkä osterilista oli yhtä itkä kuin joidenkin ravintiloiden koko ruokalista) sekä Brooklynin River Cafeen ihailemaan kauniita annoksia ja maisemia. Kumpikin jäi kuitenkin kokematta, vaikka River Cafe jopa tarjosi ravintolaviikon lounasta (eli siis 24 dollarin hintaista kolmen ruokalajin settiä). Siinä ihan nurkalla kyllä kävimme, mutta valitettavasti lounasaika oli jo ohi.

Joitain etukäteen valmisteltuja rasteja kuitenkin ehdimme kiertämään. River Cafen läheltä löytyy yksi New Yorkin perinteisimpiä pizzerioita eli Grimaldi's. Ravintolasali on kohtalaisen pieni ja ilmeisesti yleensä varsin täysi. Ulkona jonotellaan ja paikkojen vapautumisen mukaan henkilökunta kyselee jonottajia sisälle.

Paikalle saapuessamme jono näytti ikävän pitkältä, mutta osoittautuikin sitten yllättävän lyhyeksi. Parin minuutin seisoskelun jälkeen pääsimme sisälle, koska kaikki jonossa edellä olleet seurueet olivat liian isoja juuri vapautuneeseen koloon. Ravintolan pitkät pöydät täytetään tarkasti, joten pääset luultavasti istumaan tuntemattomien viereen. Grimaldin pizzat paistetaan kiviuunissa. Uunin lämmitysmetodi ei käynyt ilmi, mutta ainakaan en nähnyt kenenkään sinne puita lisäilevän, joten kenties se lämpiää kaasulla.

Valitsimme kahdeksan slaissin ison pizzan, josta riitti kyllä työstettävää kahdelle ihan riittävästi. Vähemmälläkin olisi kylläiseksi tullut. Pizza saapui peltilautasella pöydällä olevan telineen päälle. Siitä sitä sitten sai lapioida lautaselleen. Aika ronskia meininkiä, mutta erinomaisen maukasta ja nähtävästi myös suosittua.

Toinen etukäteen tiedusteltu klassikko oli Madison Square Parkissa sijaitseva hampurilaiskoju Shake Shack. Muutaman kerran ohi käveltynä näyttäisi jonoa olevan puolestatoista kahteen tuntiin kaikkina aikoina päivästä.  Paikan nettisivun Shack Cam auttaa tarkistamaan jonon pituuden kyseisenä ajanhetkenä.

Tämä yleisesti hampurilaistuntijoiden ylistämä paikka kyllä lunastaa odotukset ruoallaan. Hampurilainen on konstailematon ja pelkistetty, mutta todella suussa sulavan mehukas. Liha on luomukasvatettua nautaa ja se on jauhettu paikan päällä samana päivänä. Myös muiden raaka-aineiden suhteen Shackin väki kehuu panostavansa luonnollisuuteen.

Hampurilaisten lisäksi myös paikan shaket ovat kokeilemisen arvoisia. Kokeilemamme vaniljashake ainakin toimi. Myös Brooklyn Breweryn panemaa Shackmeister-olutta kannattaa maistaa, se on oiva kyytipoika hampurilaiselle.

Jos jonotus ei houkuttele, kannattaa kokeilla Times Squaren lähellä tai World Financial Centerissä sijaitsevaa Shake Shackin sivupistettä. Nämä tuli bongattua ohi kulkiessa ja näyttivät vähemmän tunkuisilta.

Myös esim. Pastanjauhajien blogissaan mainitsema gastropubi The Spotted Pig kuului etukäteen kartalle merkittyihin ravintoloihin. Testasin tämän jossain vaiheessa Michelintähdelläkin merkatun (joskaan ei siis enää) ravintolan myöhäisen lounaan listalta löytyneen ilmeisesti klassikon eli roquefortburgerin. Kovin oli hyvää tämäkin. Sinihomejuustoa oli juuri sopivasti.

Vaimokkeen retiisisalaatti oli myöskin hyvä, mutta ehkä noin neljäsosan tuon burgerin koosta. Annokset olivat saman hintaiset. Parempi puolisko joutuikin käymään välipalalla ennen illallista, kun minä puolestani jouduin hampurilaisesti vielä ähkynä illallisellakin ruokailemaan varsin kevyesti.

Paikallisväestöä hengailemassa High Line parkissa.

Pilkkupossu sijaitsee muuten West Villagessa, joka on erittäin viehättävän näköistä seutua. West Villagen ja Chelsean rajamaastosta alkaa myös pohjoiseen päin etenevä puistoksi muunnettu entinen rautatie High Line. Rata sijaitsee sillalla ylhäällä katutasosta ja sen remointoinnissa on kivasti jätetty näkyviin eri aikakaudet. Ratakiskoja on vielä paikoin näkymässä radan käytössäoloajalta ja vuosikymmenten joutenolo on nähtävissä villeinä rehottavissa pusikoissa, joiden väliin laatoitettu kävelytie on tehty. Puistoon oli myös juuri avattu viinibaari, jonka antimia emme kuitenkaan käyneet maistelemassa.

Jenkkilässä on myös mainioita pihviravintoloita, joissa lihakimpaleiden koolla ei tunnu olevan mitään ylärajaa. Hotellimme naapurissa sijaitsi Bobby Van's Steakhouse, joka sitten tarkemmin asiaan jälkeen päin perehtyessä paljastui ketjuravintolaksi. Siitä huolimatta porterhousepihvi oli iso ja menukas. Lisukkeita oli tarjolla useampia joista valita. Valitsin tylsästi ranskalaiset, jotka olivat semmoisia kuin ranskalaiset ovat. Mutta siis se pihvi oli ihan hyvä, joskin hieman hintava.

Brooklynissä sijaitseva Peter Luger Steakhouse olisi pitänyt kyllä käydä kokeilemassa, mutta valitettavasti aika loppui kesken. Kyseistä ravintolaa kehutaan vuolaasti useammassakin mediassa. Joissain tosin myös mainitaan, että laatu ei aina ole kovin tasaista.

Eräänä iltapäivänä vietimme aikaa Chinatownissa ja päätimme mennä siellä menon jo vähän rauhoituttua syömään pikkuitalian puolelle. Pikkuitalia oli joskus ihan oikeasti italailaista syntyperää olevien ihmisten asuinseutua, mutta nykyisin sen suuruuden ajat kuuluvat olevan jo takana päin. Nyt paikka tarjoaa etäisesti italialaista muistuttavaa ruokaa niille, joille se kelpaa aitona.

Rough guide kertoi yhden harvoista alueen aidoista italialaisista paikoista olevan nimeltään Angelo's. Kyseinen ravintola on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1902. Meno osoittautui varsin pian kohtalaisen aidoksi, kun henkilökuntakin kuului puhuvan italiaa keskenään. Ruokaa odotellessamme lisävakuudeksi paikalle pöllähti Little Steven vaimonsa ja muun seurueen keralla. Ehkä itsekin italialaista sukujuurta oleva henkilö osaa sentään valita italialaisen ravintolan.

Angelo's ei juustossa säästele.

Varmasti halvempaa italialaista ruokaa saa muualta kuin pikkuitaliasta, mutta Angelo's oli ihan hyvä kokemus. Ruoka oli hyvää. Valitsimme pastaa päivän suosituksista ja jälkiruoaksi talon tiramisua sekä isoäidin sitruunatorttua. Kaikki maistuivat, eikä jäänyt nälkä. Ainoana pikku miinuksena proseccoa ei saanut laseittain. Muutamia punaviinejä löytyi sentään laseittainkin.

Vierailimme myös monessa paikassa kehutulla Union Square Greenmarket-torilla. Aukiolle kerääntyy lähiseudun tuottajia myymään tuotteitaan maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin. Ainakin heinäkuun puolivälissä paikalla käydessämme tarjonta oli mahtava. Kun vain olisi ollut hotellihuoneessa se hella, jolla ruokaa valmistaa. Kaikenlaista kasvista, hedelmää, yrttiä, lihaa, juustoa, marjaa, omenasiideriä ja vaikka mitä muuta oli tarjolla. Erityisesti hedelmät saivat veden kohoamaan kielelle, vaikka olimme juuri syöneet. Valitettavasti 35 asteen helteessä ei uskaltanut lähteä hedelmiä kuskailemaan, koska tarkoitus oli olla iltaan asti liikkeellä yhteen menoon.

Vastaavia toreja on Manhattanilla, muusta New Yorkista puhumattakaan, muitakin, joskaan kaikki eivät ole toiminnassa ihan yhtä monena päivänä viikossa. Lisäksi tarjolla on useampiakin kauppahalleja. Chelsea Market (nerokkaasti Chelseassa) vaikutti hyvältä. Pieni kauppahalli on myös Grand Central-aseman uumenissa. Sekin näytti ihan hyvän valikoiman omaavalta.

Tutustumisen arvoinen kauppahalli on myös Flatiron Buildingin nurkilla, Madison Square Parkia vastapäätä sijaitseva Eataly, joka on erikoistunut italialaisiin herkkuihin. Eataly näyttää ensisilmäyksellä kohtalaisen pieneltä, mutta hetken sisäpuolella käveltyään paikan koko alkaa paljastua. Käytävät ovat väkimäärään nähden kohtalaisen kapeat. Tavaraa löytyy pastasta ja säilykkeistä tuoreeseen lihaan ja viineihin asti. Olipa italialaisia oluitakin tarjolla enemmän kuin niitä kuvittelin olemassa olevankaan. Enpä ole tainnut koskaan Italiassa edes juoda olutta. Aina sitä oppii uutta.

Mikäli nälkä sattuu kiusaamaan, on Eatalyssa myös tarjolla valmista syötävää. Useampikin luukku tarjoili kaikenlaista pastasta kiviuunissa paistettuun pizzaan. Mikäs italailainen kauppahalli se olisikaan ilman kiviuunia.

Tulimme paikkaan sisälle Madison Square Parkia vastapäätä olevasta sisäänkäynnistä. Sen lähellä oli pieni kahvila, josta sai myös italialaista jäätelöä. Oikeastaan saavuimme sisälle juuri tuon jäätelön perässä ja vasta oven sisäpuolella tajusimme saapuneemme kauppahalliin. Samassa myös muistin, että olin kuullut tästä paikasta eräältä keväällä New Yorkissa käyneeltä kaverilta. Huomattavaa on, että vaikka olemme molemmat italialaisen jäätelön ystäviä, unohdimme ostaa ne jäätelöt, kun jouduimme hallin muun tarjonnan pauloihin.

Nähtävästi myös sushiravintolat ovat New Yorkissa tasokkaita. Nautimme reissun aikana elämämme parhaan ja samalla myös kalleimman sushi-illallisen. Ravintola oli ihan siinä hotellin nurkilla 43. kadulla majaansa pitävä Sushi Yasuda. Paikan sisäänkäynti on hyvin huomaamaton. Meinasimme kävellä ohi, vaikka tiesimme paikan osoitteen.

Tarjoilija kertoi, että parasta saa, kun tilaa keittiömestarin suosituslistalta. Listalle oli merkitty kyseisen päivän parhaat. Tarjoilijalle kerrottiin paljonko halusimme syödä ja mistä emme pidä. Näiden pohjalta sitten meille oli tarkoitus loihtia herkkuja maistettavaksi.

Arvelin, että kun tilaamme 12 palaa/henkilö, saamme 12 palaa nigirejä ja makeja jonkinlaisella jakosuhteella. Talon tapa olikin sitten vähän toinen. Saimme 12 palaa nigirejä ja puolikkaan makirullan siihen lisäksi per naama. Yhteensä syötävää tuli siis 24 nigiriä ja kokonainen makirulla. Noh, saimme ne kuitenkin syödyksi.

Sushit näkyvät kuvassa tuossa ylempänä. Makirullassa oli tonnikalaa. Samoin kuvan alimmaisella nigiririvillä on kolmea erilaista tonnikalaa (kaikkia erilaisia nigirejä on siis kaksi palaa kutakin). Rasvan määrä lisääntyy tonnikalassa kuvassa oikealle siirryttäessä. En ollut tuota rasvaista tonnikalaa aiemmin maistanutkaan. Täytyy sanoa, että se kyllä on todella hyvää. Ei ihme, että japanilaiset haluavat omia sen kokonaan itselleen.

Tarjoilija esitteli kyllä kaikki nigirit, mutta valitettavasti suurin osa on ehtinyt jo unohtua. Sen kuitenkin muistan, että kuvan ylärivissä kolmas ja neljäs pala vasemmasta reunasta laskien ovat osteria. En ole ennen syönyt osteria tässä muodossa. Hyvin tuntui toimivan, erinomaisen makuinen oli, joskaan ei mitenkään erityisen kaunis.

Muutoinkin voin suositella kyseistä sushiravintolaa kaikille sushin ystäville. Palvelu oli erittäin kohteliasta ja paikka oli kivasti sisustettu. Henkilökunta vaikutti ihan aidoilta japanilaisilta, kuten myös osa asiakaskunnastakin. Sali oli ikään kuin keittiön ympärillä ja keittiö oli avoin, joten sushin valmistusta tapahtui asiakkaiden silmien edessä.

Eikä siinä vielä kaikki. Kyllähän sitä enemmänkin ruokaa ehdimme nauttia matkan aikana, mutta tässä ehkä olivat nämä parhaiten mieleen jääneet kohteet. Ärsyttävän paljon jäi mielenkiintoisia ravintoloita kokeilematta. Jotain uusia kujeita tilanteen korjaamiseksi on jo vireillä, mutta niistä sitten ehkä tuonnempana lisää, jos jotain toteumaa syntyy.

Ihan vaan mustikkamuffinsseja

Tämä ohje on Gordon Bleun Muffinit-kirjasta löytynyt mustikkamuffinien ohje. Minä olen nämä oppinut tuntemaan muffinsseina ja sellaisina ne minulle pysyvät. Tästä ei neuvotella.

Tämä nyt taas menee sitten varmaan post-new york disorderin piikkiin. En kyllä syönyt reissulla kuin yhden tällaisen, mutta silti jotenkin jenkkilä näistäkin tulee mieleen.

Leivonnaiset kohosivat tänään vähän joka suuntaan, eivätkä vain ylöspäin, kuten olin toivonut. Vaatisivat kenties vähän pakottamista. Noh, hyviä olivat, joten en jaksa kitistä kovin paljoa.

Sain jälleen kiitosta sopivasta makeusasteesta. Käytinkin sokeria vähemmän kuin alkuperäisessä ohjeessa. Jos haluat kunnolla imelää, laita vapaasti sokeria alkuperäisen ohjeen suosittelema 125 g. Alkuperäisessä ohjeessa oli fariinisokeria, mutta minun fariinisokerini olisi vaatinut kaivostoimia, joten päädyin ruokokidesokeriin, jossa on vähän sama fiilis, vaikka vähän miedompi onkin.

Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin vaniljaesanssia. En harrasta esansseja ja kaapissa sattuu olemaan erinomaista luomuvaniljasokeria, joka on valmistettu sokerista ja vaniljasta (yleensä vaniljasokerinkin vanilja tulee vanilliinista, katso vaikka tuoteselostetta, vaniljaa on mukana vain mainosmielessä). Siksi tein tämmöisen pienen muutoksen. Tämä muutos johti myös valmistustapamuutokseen, koska mielestäni vaniljasokeri kuului tässä kuiva-aineisiin, eikä muna-maitovaahtoon, jonne esanssi alkuperäisessä ohjeessa vispattiin mukaan.

450 g vehnäjauhoja
3 1/2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
105 g fariinisokeria tai ruokokidesokeria
2 munaa
2 1/2 dl maitoa
150 g pakastettuja tai tuoreita mustikoita
125 g sulatettua voita

Siivilöi jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri kulhoon. Sekoita joukkoon sokeri ja mustikat. Jos käytät pakastettuja mustikoita, älä sulata niitä ensin. Tee seoksen keskelle kuoppa. Vatkaa munat ja maito kulhossa. Kaada vaahto jauhoseoksen kuoppaan. Lisää myös voi. Sekoita taikina. Se saa jäädä kyllä paakkuiseksi, joten sekoittamisen kanssa ei tarvitse olla turhan tarkka.

Lusikoi taikina 3/4 täyttöasteella vuokiin. Paista 210-asteisessa uunissa n. puoli tuntia. Voit tarkistaa muffinssien kypsyyden tökkäämällä keskelle cocktailtikulla. Jos tikkuun ei tartu taikinaa, on homma valmis. Malta mielesi ja anna leivonnaisten jäähtyä 5 minuuttia ennen maistamista.

Hapanjuurivänkyröitä sämpylöitä

Hapanjuureni (vehnä- ja ruishapanjuuret, tarkemmin sanottuna) ovat jälleen toipuneet kesälomamatkan aikaisesta pakastamisestaan ja voivat hyvin. Olen taas muistanut ruokkia niitä pari kertaa viikossa, mikä tuntuu hyvinvoinnin kannalta olevan sellainen hyvä taso. Siispä leipää voisi taas leipoa.

Lueskelin Wild Yeast-blogia, joka on tulvillaan mainioita hapanjuureen leivotun leivän ohjeita. Löysin sieltä tämmöisten vänkyräleipien ohjeen. Näyttivät niin herkullisilta, että ajattelin kokeilla josko saisin edes etäisesti saman näköisiä itse aikaiseksi. Siinä innostuksissani unohdin taikinasta rosmariinin. Eli tuli sitten taas vähän varioitua alkuperäistä ohjetta. Taikinan alkuperäinen ohje on täällä. Puolitin ohjeen, kun ei tuo yleiskoneeni selviä kovin isoista taikinoista.

450 g vehnäjauhoja
60 g ruisjauhoja
300 g huoneenlämpöistä vettä
180 g vehnähapanjuurta
10 g suolaa

Laita muut ainekset suolaa lukuunottamatta yleiskoneen kulhoon ja sekoita koneella noin minuutin verran tai kunnes ainekset ovat kunnolla sekaisin. Anna levätä 30 minuuttia.

Lisää suola ja sekoita uudelleen yleiskoneella noin 4 minuuttia. Siirrä taikina öljyttyyn kannelliseen muovilaatikkoon. Anna kohota 2,5 tuntia ja taita taikina muutamaan kertaan kohotuksen aikana 50 minuutin välein. Wild Yeast-blogissa on video taikinan taittamisesta täällä. Nämä on näitä juttuja, joihin leipää leipoessa kannattaa tutustua.

Jaa taikina jauhotetulla työtasolla n. 100 g paloihin ja pyöritä ne palloiksi. Anna pallojen levätä jauhotetulla työtasolla liinan alla puolisen tuntia.

Pyöritä kukin taikinapallo pitkulaiseksi. Painele pitkula pituussuunnassa keskeltä littanaksi. Alkuperäisessä ohjeessa suositeltiin rumpukapulaa tai vastaavaa työkalua, jolla painetaan ja rullataan vähäsen. Minulla valitettavasti ei ole rumpukapuloita, koska soitan bassoa. Suoritin siis painelun kämmensyrjällä. Rullaa paksuiksi jääneet päät kohti keskustaa. Ota sitten pitkulan päistä kiinni ja väännä koko pitkula kierteelle pituussuunnassa.

Jauhota leivinliina ja laita leivät sen päälle kohoamaan. Nosta liinaa vähän koholle leipien väleistä, jotta leivät eivät tartu toisiinsa, eivätkä pääse kohoamaan paljoa leveyssuunnassa. Anna kohota 2 tuntia huoneenlämmössä ja sitten yön yli jääkaapissa.

Lämmitä uuni 250 asteeseen. Jos sinulla on leivinkivi, laita se kylmään uuniin. Laita uunin pohjalle tyhjä teräskulho. Laita leivät uuniin ja kaada samalla 1 dl vettä uunin pohjalla olevaan kulhoon. Paista leipiä 25 minuuttia, josta viimeiset 5 minuuttia uunin luukku auki. Anna jäähtyä ennen leikkaamista.

Menin vähän venyttelemään leipiä liikaa, joten niistä tuli enemmänkin minipatonkeja kuin sämpylöitä. Oletin ehkä sitten vähän turhan suurta kohoamista. Noh, taikina sinällään oli erinomaista ja lopputulos maukas. Tästä samasta taikinasta täytyy myöhemmin tällä viikolla leipoa ihan isompi limppu.

Kuningatar-valkosuklaakohokas

Tähän ohjeeseen päädyin mielenkiintoisen etsiskelyn tuloksena. Muistelin nimittäin, että olen jostain lehdestä lukenut jonkin herkullisen kuuloisen jälkiruokaohjeen, jolle oli viinisuosituksena Inniskillinin jääviini, jota taannoin tuli Finnairin lentokoneesta ostettua. Olen ajatellut viinin säästää jouluksi, mutta ainahan sitä voi sitä jälkiruokaohjetta jo vähän harjoitella etukäteen.

Enpäs sitten sitä ohjetta löytänyt, mutta löysin Viini-lehden parhaiden viinien resepteistä samalle viinille suositellun mandariinikohokkaan ohjeen. Muunsin sitten sitä niin, että sain kauden marjoihin sopivan version. En enää usko tämän näillä muutoksilla toimivan jääviinin kaverina ihan yhtä hyvin, mutta onneksi hyllyssä sattui olemaan vielä myös Banfin kerrassaan mahtavaa kuplivaa piemontelaista Brachetto d'Acquita. Se on hyvää pataa vadelman ja valkosuklaan kanssa. Eikä tuo mustikkakaan tätä liittoa pilannut.

25 g voita
3/4 dl vehnäjauhoja
1 dl maitoa
2 munankeltuaista
3 munanvalkuaista
1/2 dl sokeria
100 g valkosuklaata
1 dl mustikoita
1 dl vadelmia

voita ja sokeria vuokien voiteluun

tomusokeria

Sulata voi kattilassa ja lisää jauhot. Sekoita tasaiseksi ja lisää sitten vielä maito ja sokeri. Keitä miedolla lämmöllä, kunnes seos on kiinteää ja irtoaa kattilan reunoista. Anna jäähtyä hetkisen.

Sulata suklaa varovasti vesihauteessa. Sekoita sulatettu suklaa ja keltuaiset jäähtyneen taikinan joukkoon. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja nostele varovasti taikinan sekaan. Voitele kohokasvuoat (4 kpl) voilla ja sokeroi ne. Jaa marjat vuokien pohjille. Kaada taikina kohokasvuokiin ja tasaa pinta. Paista 200-asteisessa uunissa 12-15 minuuttia. Ota vuoat uunista varovasti ja sirottele päälle tomusokeria. Tarjoile välittömästi.

Onnistuin saamaan omat kohokkaani kohoamaan vähän miten sattuu. Tämä lienee pinnan tasoittamisesta kiinni. Yritin olla tarkkana ja pyyhkiä vuokien reunatkin tarkasti puhtaaksi, mutta silti kävi näin. Ulkonäkö ei siis ihan ollut kohdallaan, mutta se tuskin on ohjeen vika, vaan kokki vain kaipaisi vähän harjoitusta. Luvassa siis lisää kohokkaita lähiaikoina.

Vähän syksyistä pihviruokaa jo

Vaikka vielä on kesää jäljellä, teki mieli tehdä jo vähän syksyisempää ruokaa. Kanttarelleja on tullut käytettyä paljon viime aikoina muutenkin, joten miksipä niitä ei voisi käyttää myös pihvin kaveriksi kelpaavaan kastikkeeseen.

Ai niin, pieni purnaus lienee paikallaan. Kuulin työkaverilta parhaillaan menossa olevan Flow-festarin ruokatarjonnasta. Kamalaa kuultavaa. Siellähän on kaikkea hyvää ruokaa sushista alkaen. Miksi Tuska-festivaalilla ei ole samanlaista tarjontaa? Ainoa syömiskelpoinen ruoka Tuskassa on perinteisesti ollut grillimakkara. Hyvä musiikki kaipaisi seurakseen myös hyvää ruokaa.

Mutta siis asiaan. Tarkoitus oli valmistaa pihvi ja tarjota se kermaisen kanttarellikastikkeen kera. Lisäkkeeksi halusin tehdä jotain perunapohjaista, johon kävisi uusi peruna. Ohjetta löytyi Reseptitaivaasta ja Kotiliedestä, eli täältä ja täältä. Näillä mennään, ihan vain minimaalisilla muutoksilla. Tässä kokonaisuus omin sanoin kuvattuna. Tein muuten jälkiruokaakin, mutta siitä sitten lisää seuraavalla kerralla.

kermainen kanttarellikastike
3 dl kanttarelleja
puska ruohosipulia
2 dl kuohukermaa
1 dl valkoviiniä
1/2 dl kasvislientä
1 sipuli
1 rkl voita
1/2 tl valkopippuria
1/2 tl sokeria
1 tl suola

Sulata voi kattilassa ja kuullota silputtu sipuli siinä kullanruskeaksi. Lisää sienet ja paista hämmennellen, kunnes sienistä irronnut neste on haihtunut. Lisää kasvisliemi ja kiehauta. Lisää valkoviini ja mausteet ja keitä kasaan 5 minuuttia. Vähennä lämpöä ja lisää kerma. Anna kiehua miedolla lämmöllä n. 10 minuuttia välillä sekoitellen. Lisää silputtu ruohosipuli ja anna vielä hautua minuutin ajan.

paahdetut grillipotut
10 keitettyä uutta perunaa
1 salottisipuli
2 rkl oliiviöljyä
4 rkl ruohittuja cashewpähkinöitä
hienonnettua persiljaa ja ruohosipulia
suolaa ja pippuria

Viipaloi perunat ja kuutioi sipuli. Lämmitä öljy pannussa ja lisää perunat ja sipulit. Paahda hetki ja käännä lämpö pois. Lisää pähkinät ja yrtit. Mausta suolalla ja pippurilla.

Tarjoa potut ja kastike mediumkypsäksi paistetun härän sisäfilepihvin kanssa.

Kysäisin Alkosta viinisuositusta ruoalleni ja kuin apteekin hyllyltä kanttarellikastikkeen kanssa tarjottavalla sisäfileelle löytyi kaveriksi Luigi Bosca Reserve Cabernet Franc. Yhdistelmä toimikin ihan hyvin. Viini selvästi olisi kaivannut dekantointia. Suosittelenkin tälle viinille ilmaamista ennen ruokailua, se tekee ihmeitä. Jos et halua tarjota viiniä karahvista, voit yksinkertaisesti kaataa viinin pullosta karahviin (tai mihin tahansa astiaan, jos tarkkoja ollaan) ja takaisin muutamia kertoja ja jättää lopulta viinin pulloon. Tämä prosessi ilmaa viinin tehokkaasti ja voit lopuksi ottaa juoman pullossa pöytään. Vinkki on ihan ammattilaiselta, en keksinyt sitä itse.

PS. New Yorkin tarinoita olisi jonkin verran vielä takataskussa. Kunhan saan vähän muokattua niitä vielä tolkullisempaan muotoon, niin varmaan pistän postaten pari lisäosaa matkakertomukseen.

Samettinen kanttarellikeitto

Käytetään nyt sitten niitä kanttarelleja, kun niitä kerran on. Hyviäkin vielä ovat. Etsiskelin netistä keitto-ohjetta ja löysin tieni blogiin Heikki's Kitchen, josta tämä ohje. En tehnyt isoja muutoksia, joskaan lopputulos ei näyttänyt ihan samalta.

Keittoni jäi vähän laihaksi, mutta makua kyllä löytyi vaikka muille jakaa. Kenties olisi pitänyt sitten kuitenkin suurustaa keitto. Arvelin tuplamäärän sulatejuustoa hoitavan homman, mutta näinpä ei käynytkään. Laihuudesta johtuen tämä toimisi hyvin alkuruokana, kuten keitot yleensäkin. Tässä keiton ohje siinä muodossa kuin itse sen valmistin.

1/2 l kanttarelleja
nokare voita
1 sipuli
1 valkosipulin kynsi
1 l kasvislientä (esim. Puljonki)
1 dl valkoviiniä
5 viherpippuria
5 mustapippuria
suolaa
2 dl kuohukermaa
200 g Koskenlaskija-sulatejuustoa

ruisleipäkrutongit
2 rkl oliiviöljyä
3 valkosipulin kynttä
2-3 viipaletta ruisleipää

Suikaloi sipulit. Sulata voinokare pannulla ja lisää pannulle sienet ja sipulit. Paistele kunnes sienistä irronnut neste on haihtunut. Varo polttamasta.

Lämmitä kasvisliemi kattilassa kiehuvan kuumaksi. Lisää liemen joukkoon murskatut pippurit ja sipuli-sieniseos. Huuhtele sienten ja sipuleiden paistamiseen käyttämisi pannu valkoviinillä. Kiehauta valkoviini ja kaada se kattilaan. Keittele keittoa miedolla lämmöllä puolisen tuntia. Lisää keiton joukkoon kerma ja sulatejuusto. Keitä, kunnes sulatejuusto on hyvin sulanut. Kaada keitto tehosekoittimeen ja pyörittele tasaiseksi. Minulla tehosekoittimen kulho täyttyi vähän turhankin täydeksi ja keitto meinasi tulla yli, vaikka kuinka pidin kantta kiinni.

Valmista sitten vielä ruisleipäkrutongit. Lämmitä öljy paistinpannussa ja lisää rikotut valkosipulinkynnet ja pyörittele niitä hetken aikaa pannulla, jotta maku alkaa tarttua öljyyn. Lisää kuutioidut leipäviipaleet ja paista rapsakoiksi.

Keiton voi vielä lämmittää kattilassa, jos se ehti jäähtyä. Tarjoa ruisleipäkrutonkien kanssa.

Pikkuisen parempi pyttipannu

Nyt on taas kanttarelleja tarjolla. Suomalaisia ei näy, mutta virolaisia kylläkin. Hyviä tuntuvat olevan nekin. Tarkoituksena oli tehdä jotain liharuokaa, johon tulee kanttarelleja. Törmäsin tämmöiseen ohjeeseen Helsingin Sanomien reseptiarkistosta. Kokeilin ja tykkäsin.

1 l kanttarelleja
1 pkt pekonia (n. 120 g)
2 rkl voita
2 sipulia
8 kypsää uutta perunaa
400 g naudan sisäfileetä
suolaa ja pippuria
2 dl kuohukermaa
persiljaa hienonnettuna
4 kananmunan keltuaista

Paista kanttarelleja pannulla, kunnes neste on haihtunut. Mausta suolalla ja siirrä pois pannulta odottamaan. Paista pekoni rapeaksi ja nosta talouspaperin päälle valumaan. Kuutioi sipuli, perunat ja sisäfile.

Paista sipulit voissa kullanruskeiksi. Lisää perunat ja jatka paistamista kunnes perunatkin saavat väriä. Siirrä pois pannulta. Paista lihakuutioihin pienissä erissä ruskea pinta, mutta älä kypsennä liikaa. Siirrä pois pannulta ja pidä lämpiminä.

Laita perunat ja sipulit takaisin pannulle. Lisää sienet sekä kerma ja keitä kokoon. Lisää lopuksi lihapalat. Koristele pekonisiivuilla ja silputulla persiljalla. Laita tarjolle ja lisää kunkin annoksen päälle keltuainen puolikkaassa munankuoressa.