torstai 31. heinäkuuta 2014

Kesäloman kohokohta: illallinen Eleven Madison Parkissa

Neljän viikon kesälomareissumme aiheena oli juhlistaa ruokakuntamme jo kohtalaisen pitkää yhteistä taivalta. Tämä juhlistaminen kulminoitui illalliseen yhdessä maailman parhaista ravintoloista, Eleven Madison Parkissa, New Yorkissa (ravintola paransi viimeisimmällä top-50-listalla sijoitustaan neljänneksi). Tiistai-illan pöytävaraus oli tehty neljä viikkoa etukäteen, heti kun kyseiselle päivälle varauksia otettiin vastaan. Läpi päästyäni oli yksi kahden hengen pöytä vapaana. Eli kohtalaisen suositusta ravintolasta on kyse.

Kaupungin ravintoloista se kenties hienoin, Thomas Kellerin Per Se, oli meillä aluksi kiikarissa, mutta lopulta Eleven Madison Park vaikutti lukemamme perusteella sympaattisemmalta. Tämä siitäkin huolimatta, että Michelinin väki arvioi Per Se:n näistä tyylikkäämmäksi. Molemmille toki oli kuitenkin täydet kolme tähteä vihkoon raapaistu. Ja kolmen tähden ravintolahan on riittävä syy saapua kaupunkiin. Näin jälkikäteen voin sanoa ravintolavalinnan osuneen nappiin. Kyseessä oli ehdottomasti hienoin ravintolakokemus ikinä ja myös paras mahdollinen tapa juhlistaa tärkeää hetkeä.

Tällä kertaa en joudu luottamaan vain hataraan muistiini, sillä saimme ravintolasta illallisen päätteeksi mukaamme listan syömistämme annoksista sekä niiden kanssa nautituista viineistä.

Harmin paikka, kun ei tullut otettua minkäänlaista kuvaa itse ravintolasalista. Paikka oli nimittäin todella upean näköinen. Katto oli korkealla ja valtavista ikkunoista näkyi Madison Parkin suuntaan. Ilmeisesti osasta ikkunoista näkyy myös hieno Flatiron Building. Mikä siinä oli sisältä katsellessa kun ukkonen laittoi parastaan tulemaan.

Ruoan osalta valinta oli helppoa, sillä tarjolla oli vain maistelumenu. Juomien kanssa vaihtoehtoja oli enemmän. Menulle tarjottiin valmiita viinipaketteja kahdessa eri hintaluokassa. Lisäksi olisi ollut mahdollista valita haluamansa määrä viinejä laseittain koko ravintolan kuulemma valtavasta viinilistasta. Sommelier olisi toki avustanut valinnoissa. Sommelierin kanssa keskusteltuamme päädyimme valitsemaan valmiista viinipaketeista kalliimman, jossa valinnat kohdistuivat vähän rohkeampiin yhdistelmiin sekä kellarista poimittuihin vähäsen harvinaisempiin ja vanhempiin pulloihin.


Pientä hienosäätöä menuun oli luvassa omien mieltymysten mukaan. Mieltymys ilmaistiin valitsemalla yksi neljästä kirjekuoressa toimitetun kupongin kuviosta. Kuviot olivat ravintolan logossakin esiintyvät neljä symbolia, jotka merkitsivät kirsikkaa, kahvia, mansikkaa ja selleriä. Parempi puolisko valitsi kahvin ja minä mansikan. Näiden lisäksi saimme valita kahdesta pääruokavaihtoehdosta. Ankan ja naudan välillä hetken pohdittuamme valitsimme naudan.

Näitä arpoessamme saimme maisteltavaksi paikallisen klassikon eli musta-valko-keksin. Tavallisesta poiketen nämä olivat kuitenkin suolaisia versioita samasta teemasta. Kekseissä oli paikallista cheddarjuustoa ja omenaa.


Alkujuomaksi valitsemamme Bérèche & Fills Brut Reserve-samppanja sai kaverikseen kaksi annosta, joissa oli maissia, tonnikalaa ja kaviaaria. Samppanja oli ennalta tuntematon ja se osoittautui varsin tummaksi luonteeltaan ollakseen kuitenkin vaalea samppanja. Väri vei vähän pinkkiin päin, vaikka valoa vasten katsottuna se oli kyllä ihan selvästi vaalea. Oikein mukava uusi tuttavuus.


Tonnikalaa oli ainakin tuossa ylhäällä olevassa rullassa. Muutoin en pysty nyt sanomaan mikä oli mitäkin. Paitsi että hyvää olivat kaikki.


Seuraavaksi meille tarjottiin kurkkua sekä sitruunamarinoitua melonia. Melonilajikkeita mukana oli ilmeisesti useampikin.


Seuraavaksi oli vuorossa teehetki. Tomaattiviini toimi liemenä sitruuna-timjamiteelle. Tomaatissa oli niin vahvat umamit mukana, että annos oli todellinen aistien hämmentäjä. Nenä kertoi minulle, että kupissa on teetä, mutta suu sanoi minun hörpänneen keittoa. Aivan nerokasta!


Sitten saimme lasiin lorauksen valkoviiniä Sancerrestä, Loiren laaksosta. Kyseessä oli vuoden 2013 viini nimeltään Les Monts Damnés ja sen tuottaja on Claude et Florence Thomas-Labaille. Viinin kanssa tarjottu annos sisälsi tomaattia ja mansikkaa maustettuna basilikalla.


Sitten kunnioitettiin paikallista deli-perinnettä. Saimme eteemme viipaleen paikallista ruisleipää (ei ihan niin rukiista kuin mihin Suomessa on totuttu) sekä pikkelöityä kurkkua ja paprikaa. Näille kaveriksi tarjottiin höyryävän kuumana ravintolassa itse valmistettua pastramia. Supernamia! Tälle tarjottiin juomaksi paikallisen Aaron Burrin valmistamaa Neversink Highlands-siideriä. Lisäksi aitoa delitunnelmaa luomassa oli myös pieni pullollinen limonadia. Minä sain omani mansikan ja parempi puolisko kahvin makuisena. Tämä siis aiempien valintojemme pohjalta.


Annoksen pastrami tarjottiin erillisestä astiasta.


Myös leipää oli tarjolla. Voita oli kahta erilaista ja niille kaveriksi merisuolaa.


Seuraava annos sisälsi grillattua vesimelonia ja valkosipulinvarsia salaatin kanssa tarjottuna. Tälle annokselle kyytipojaksi tarjottiin vuosikerran 2008 saksalaista rieslingiä, tarkemmin Karthäuserhofin tuottamaa Eitelsbacher Karthäuserhofberia.


Seuraava annos sisälsi jälleen yllätyksen. Tarjoilijan kanssa pöytään saapui kokinasuinen herra kattilan ja reikäkauhan kanssa. Perinteiset kuulumiset kyseltyään herra kaivoi kattilasta kauhallaan höyryävän kuumia äyriäisiä tarjoilijan pöydälle asettelemalle lankulle. Mukana oli hummeria, simpukoita, katkarapuja sekä papuja. Tyyli oli kuulemma vapaa, mutta käsin syömistä suositeltiin. Saimme myös lautaset ja ruokailuvälineet. Myös käsien puhdistus oli huomioitu. Juomana tarjottiin korsikalaisen Antoine Arenan tuottamaa Patrimonio Rosé-viiniä vuodelta 2010.


Äyriäisten kanssa tarjottiin yllä näkyvä leipänen.


Seuraavaksi saapui jälleen kokinasuinen henkilö esittelemään korillista auringonkukkia. Hän kertoi, että seuraavassa annoksessamme tulemme syömään näitä kukkasia. Auringonkukkaa ja sen siemeniä tarjottiin maa-artisokan kanssa. Näille saimme kaveriksi vanhinta koskaan maistamaani valkoviiniä, vuoden 1999 Roche aux Moinesia, tuottajanaan Domaine aux Moines Loiren laaksosta. Oli hauskaa ajatella, että nämä rypäleet olivat juuri kasvamassa, kun me kaksi tapasimme.


Seuraavaksi oli pääruoan aika. Jälleen kokki kävi esittelemässä raaka-aineen. Hänellä oli kainalossaan kunnon klimppi lihaa. Naudan rib-eye:ta oli kuivariiputettu 140 vrk, mikä kuulemma on kaksi kertaa niin pitkään kuin kukaan muu tekee. Ei kuulostanut pahalta.

Vaan eipä ollut paha makukaan. Lihaa ei annoksessa ollut paljoa, mutta se oli sitäkin maukkaampaa. Mukana oli grillattua munakoisoa, amaranttia ja salottisipulia. Juoman väri vaihtui punaiseen. Valitettavasti tässä kohtaa printattu menumme valehtelee viinin suhteen. Muistan viinin olleen Riojasta kotoisin, vaikka menu väittää meidän juoneen Châteauneuf-du-Papea. Onneksi virheen huomattuani kysäisin asiasta yhteyshenkilöltäni, joka kaiveli oikean tiedon viinistä. Oikeasti joimme Lopez de Heredian Viña Tondonia Reservaa vuodelta 2002. Ja tämä oli siis kotoisin Espanjan Riojasta. Sommelierin mukaan Riojan viinit voi jakaa kahteen luokkaan: Lopez de Heredian viineihin ja muihin. Kieltämättä juoma oli kyllä erilaista kuin tyypillinen riojan punainen.


Pääruoan jälkeen jo kehräsimme tyytyväisinä. Vaan lisää oli tulossa. Jälleen oli keksitty pientä yllätysmomenttia mukaan, sillä seuraava annos saapui piknikkorin muodossa. Korista löytyi kaikki tarvittava, paitsi pullonavaaja, jollaiseksi annettiin Sveitsin armeijan minikokoinen linkkuveitsi. Tällä avattiin korista löytynyt olutpullo. Kyseinen olut oli paikallisen Ithaca Beer Companyn panema Picnic Basket Pale Ale.


Korista löytyi tuorejuustoa, pretzel, vadelmasinappia ja pikkelöytyjä sipuleita. Nämä olivat yhdessä aivan törkeän hyviä.


Seuraavaksi pöytään kannettiin pieni pallogrilli, johon laitettiin grillautumaan aprikoosi kahtena puolikkaana. Tätä välillä käytiin kääntämässä ja voitelemassa hunajalla. Lopuksi vielä pinnalle ripautettiin merisuolaa.


Seuraava ruokalaji oli pikkuisen erinäköinen riippuen alussa tehdystä valinnasta neljän raaka-aineen suhteen. Yhteistä annoksissa oli sorbetti, jossa oli karamellisoitua maitoa, sekä maitovaahto. Minulla oli mukana mansikkaa.


Parempi puolisko sai mansikan sijaan kahvilla terästetyn annoksen tekemänsä valinnan mukaisesti. Näille juomaksi saimme erityisesti mansikan kanssa täydellisesti toimivaa juomaa, eli Piemontesta kotoisin olevaa kevyen kuplivaa brachettoa. Tällä kertaa tuottajana oli Malvira. Tämä näkyi selvästi olevan myös sommelierin suosikki.


Seuraavaksi kaivettiin aprikoosi grillistä ja laitettiin se osaksi annosta. Mukana oli kookossorbettia ja hunajakermaa. Tälle kaadettiin lasiin kaveriksi nektarien nektaria eli sauternesin makeaa viiniä vuodelta 1998, tuottajanaan Château d'Yquem. Sommelier ei turhaan säästellyt ylisanoja juomaa kaataessaan. Eikä ollut tarpeenkaan. Jo hetken ikääntynyt mehu oli kyllä kaiken mahdollisen kehumisen arvoinen. Enpä voi väittää parempaa jälkiruokaviiniä koskaan maistaneeni.


Espresso vielä oli tarpeen kipata kitusiin aterian päätteeksi. Eikä siinä vielä kaikki: saimme vielä maistaa perinteisen makeankin version paikallisesta klassikkokeksistä. Näissä oli nyt tummaa ja vaaleaa suklaata. Kaveriksi pöytään tuotiin kokonainen pullo kalifornialaisen St. George Spiritsin omenabrandya. Tarjoilija kaatoi juomaa lasiin ja kehotti ottamaan lisää tarpeen mukaan. Kirkkaan juoman ulkonäöstä tuli heti mieleen grappa, mutta yllättäen se ei ollutkaan ihan niin raakaa kuin väri olisi antanut ymmärtää. Pitihän sitä vähän santsatakin.

Kuten alussa mainitsin, saimme lopuksi mukaamme listat, joista kävi ilmi syömämme annokset sekä niiden kanssa naittimamme viinit. Tämän lisäksi saimme mukaamme purkilliset mysliä aamupalatarpeiksi sekä kaksi valtavaa suklaakonvehtia kumpaisellekin syöjälle.

Hämmentävästi koko setti saatiin hoidettua tuulensuojaan kolmessa ja puolessa tunnissa. Palvelu kävi loppua kohti äärimmilleen täyttyneessä ravintolassa siis reippaasti. Tyhjennetyt astiat kiikutettiin pois salamana ja uutta pötyä saapui pöytään pökerryttävää tahtia.

Samalla selvisi miksi pöytää oli niin vaikea saada, vaikka aluksi puolet paikoista oli tyhjillään. Menun työstämiseen on pakko varata vähintään tuo kolme ja puoli tuntia aikaa, joten samaa pöytää ei voi kovin moneen kertaan myydä per ilta.

Kyllähän tuossa luottokortti piti pahaa ääntä laskua maksaessa, mutta silti viivan alle päätynyt lukema oli ihan järkevissä rajoissa. Mikäli budjetti olisi ollut tiukempi, olisi laskun loppusummaan voinut vaikuttaa tehokkaimmin juomavalinnoilla. Nyt kuitenkin halusimme viedä juhlallisuuden tappiin asti. Ateria oli jokaisen dollarin arvoinen.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Kolmen kaverin kesän toinen uutuus

Kolmen kaverin jäätelötehtaalta pukkasi taas uutta makua tulemaan. Ja mikäs olikaan parempi ajoitus moiselle kuin kovin helleaalto vuosikymmeniin.


Edellinen uutuushan oli kahvijäätelö, joka julkaistiin kesäkuussa. Sitä ehdimme maistamaan juuri ennen kesälomareissua ja tämä toinen uutuus tuli sopivasti reissun jälkeen. Tuo reissu olikin vähän tavallista pidempi. Kirjoittelen siitäkin enemmän, mutta ne jutut menevät juuri aloittamaani matkablogiin.

Tässä uutuusjäätelössä on punaherukkaa ja kermajäätelöä sekä ripaus vaniljaa. Punaherukka ei ole koskaan kuulunut suosikkimarjoihini. Olen aina ollut mansikan ystävä. Tässä jäätelössä oli kuitenkin onnistuttu kivasti saamaan kirpeys ja makeus tasapainoon. Ei tämä toki mikään tajunnanräjäyttäjä ollut, kuten vaikkapa mustikka-kardemumma, mutta ei pahakaan. Ja ainahan nämä kavereiden jäätelöt on tehty ihan aidoista raaka-aineista, mikä on ainakin Suomessa todella harvinaista.

Arviot menivät taas ruokakuntamme sisällä vähän ristiin. Kun tämä minun mielestäni oli hyvin tasapainossa ja oikein hyvää muutenkin, piti parempi puolisko jäätelöä tylsänä. No, kenties emme sitten osta toista purkillista. Kotimaisten marjojen käyttämisestä toki annamme molemmat pisteet kavereille.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Kolmen kaverin kahvijäätelö

Kolmen kaverin jäätelötehtaan uutuusmakua taas arvuuteltiin alkukesästä. Lopulta uusi maku julkistettiin ja jopas olikin iso yllätys. Uusi maku oli Juhla Mokka. Kyseinen kahvijuoma viettää juhlavuotta ja siksi tämmöiseen yhteistyöhön oli päädytty. Aluksi vähän ihmetytti, sillä Suomessa on ihan hyvääkin kahvia. Toisaalta ison Pauligin tarjoama markkinointiapu voi olla tärkeä pienelle jäätelötehtaalle.


Arvelin, että uutuusmaku olisi tarjolla vasta juhannuksena alkavan kesälomamatkan jälkeen. Onneksi kuitenkin arvioni osoittautui vääräksi ja pääsimme kokeilemaan uutuusmaun jo ennen reissua.

Ja millainen yllätys tuo jäätelö olikaan! Kavereilla on selvästi homma hallussa. Kahvi maistuu jäätelössä juuri sopivasti ja makeuskin on kohdallaan. Ei siis ole äkkimakea eikä karvas. Jäätelössä olevat tummempi ja vaaleampi jäätelömassa sekoittuivat palloa pyöritellessäni sen verran lahjakkaasti, että en osannut niitä enää maistaa erikseen. Vaan yhteenhän ne on tarkoitettuken. Ja hyvin toimii.

Ehdottomasti tämän kesän uutuus peittoaa edellisen, josta en edes viitsinyt blogiin kirjoitella, kun se ei erityisesti säväyttänyt. Hyvä, kaverit, jatkakaa samaan malliin!

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kaura-raparperipaistos

Kaura-omenapaistos on klassikko. Se ei ehkä ole kaikista kaunein leipomus, mutta toisaalta se on helppo valmistaa ja maistuu varsinkin vaniljakastikkeen kanssa oikein hyvälle. Miksipä ei näin alkukesästä korvaisi omenaa raparperilla? Ohje on lähes muuttamattomana Elovena-paketin kyljestä.


n. 2 vartta raparperia
3-4 rkl fariinisokeria
1 tl kanelia

päälle
100 g sulatettua voita
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
3 dl kaurahiutaleita

Huuhtele, kuori ja pilko raparperit. Pyörittele ne sokeri-kaneliseoksessa. Levitä vuoan pohjalle. Sekoita täytteen ainekset ja levitä tasaiseksi raparperien päälle. Paista 220-asteisessa uunissa n. 10-15 minuuttia, kunnes pinta on saanut kauniin värin (ei kuitenkaan mustaksi asti!).

Miksipä ei? Käyhän se näinkin. Raparpereista tulee aika paljon nestettä, joten vielä uunin lämpimänä tätä voi olla vaikea saada lautaselle. Jäähtyessään paistos kuitenkin kuivahtaa ja on helpommin leikattavissa.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Raparperipiiras

Sain käsiini Savoyn keittiöpäällikkö Kari Aihisen jälkiruokaleivonnaisohjeen. Tällä tehtyä piirasta oli tarjottu Savoyssa lounaalla jälkiruoaksi. Oli kuulemma hyvää. Pakkohan tätä oli kokeilla.


Alkuperäinen ohje oli varmaankin ravintolaympäristöön viritetty, sillä siitä syntyi epämääräisesti n. 1 1/2 uunipellillistä. Meillä kaasu-uunissa pelti on vieläpä vähän tavallista 60 cm levyisen normaaliuunin peltiä vähän pienempi, joten ohje olisi varmaankin riittänyt kahteen pellilliseen. En halunnut ihan niin paljoa piirasta, joten yritin skaalata ohjetta semmoiseen pyöreään vuokaan sopivaksi. Neljäsosalla sain ihan kelvollisen määrän taikinaa. Alkuperäisessä ohjeessa pohjataikinaa olisi tosin pitänyt olla n. 2 cm paksuudelta vuoassa, mutta minulla jäi noin puoleen tästä. Vaan 2 cm paksuinen olisikin kohonnut yli vuoasta uunissa, joten tähän astiaan tämä oli passeli määrä.

pohja
1 kananmuna
93 g sokeria
1/4 dl voisulaa (n. 40 voita sulatettuna)
3/4 dl kermaa
125 g vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

n. 2 vartta raparperia
sokeria

muruseos
19 g voita
0,4 dl sokeria
0,4 dl vehnäjauhoja

Tee ensin pohjataikina. Vatkaa kananmunia kulhossa ja lisää joukkoon sokeri pienissä erissä. Vatkaa, kunnes vaahto on kuohkeaa. Lisää joukkoon voisula ja sekoita. Seuraavaksi lisää kerma ja sekoita jälleen. Siivilöi joukkoon keskenään sekoitetut vehnäjauhot ja leivinjauhe. Levitä taikina tasaiseksi voideltuun pyöreään piirakkavuokaan. Pyörittele pilkotut raparperit sokerissa ja levitä pohjan päälle.

Nypi muruseoksen aineet käsin kulhossa muruseokseksi. Ripottele muruseos piiraan päälle. Paista piirasta 200-asteisessa uunissa n. 20 minuuttia. Piirakka saa olla vielä vähän kostea uunista otettaessa.

Alkuperäistä en ole maistanut, joten en voi verrata omaan tuotostani siihen. Varmasti oli Aihisen keittiön tulos parempi, mutta ei ollut paha tämäkään. Pohja kohosi uunissa sopivasti niin, että raparperit upposivat siihen. Jos pohja olisi ollut paksumpi, olisi toki pohja korostunut enemmän, mutta nyt tästä tuli raparperisempi eli hapokkaampi. Voisin tehdä toistekin. Vaniljakastike käy kaveriksi.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Taste of Helsinki vuosimallia 2014

Viime vuonna käväisimme maistelemassa oman ruokakunnan voimin Helsinkiä ja totesimme sen maistuvan lähinnä possulta. Tänäkin vuonna oli possua tarjolla, joskaan ei ehkä ihan yhtä paljon, tai ainakaan emme syöneet sitä yhtä paljon. Myös seurueen koko oli tuplaantunut, kun J&J (joista kumpikaan ei ole aiemminkin mainittu sushi-J) olivat mukana.


Keli ei tällä kertaa ollut ihan yhtä suosiollinen kuin viime vuonna. Viikon alusta asti olimme sääennusteita tarkkailleet sadetta peläten, mutta onneksi sentään vettä ei tullut. Tuuli sen sijaan oli melkoinen lennätellen kaiken kiinni naulaamattoman muihin maisemiin. Eikä se elohopeakaan paljon yli kymmenen asteen kohonnut. Ilman käsineitä olivat näpit hetkittäin jäässä. Ah, tätä Suomen suvea.


Yritimme tällä kertaa vältellä suosituinta iltalähtöä ja hankimme piletit lauantain ensimmäiseen kattaukseen klo 11-15. Jonoa ei ollut juuri nimeksikään saapuessamme melkoisen tarkasti yhdeltätoista paikalle. Jo jonoon tullessamme saimme lunastettua lippuihin kuuluneet markat paikalla väijyneeltä henkilökunnan edustajalta. Homma sujui siis huomattavasti edellisvuotta näppärämmin. Itse jonotus oli yllättävän hidasta puuhaa. Ilmeisesti useammallakin saapujalla oli kännykän näytöltä näytettävinä liput, mikä toki ympäristöystävällistä onkin. Valitettavasti henkilökunnan laitteet eivät osanneet lippujen viivakoodeja lukea kännykästä ja homma meni sitten numerosarjan naputteluksi, mikä näkyi kestävän.

Kun sitten pääsimme sisään alueelle, suuntasimme saman tien ensimmäisten eväiden kimppuun. J&J olivat jo ehtineet nykäistä mukaansa Bistro O Matista aniksella maustettua lohta, katkarapuja ja avokadoa sekä grillattua luomukaritsankylkeä, varhaiskaali-luomujogurttisalaattia ja tummaa lakritsakastiketta. Ainakin viimeksi mainittu sai kehuja ja ilmeisesti ensimmäinenkin oli hyvää, koska katosi parempaan talteen saman tien.



Me nappasimme mukaan hummerit, eli Demon hummerimakkaraa, sahramirisottoa ja rakuunadressingiä sekä Kaartin Hodari & Hummerin kuninkaallista hummeririsottoa. Molemmat maistuivat. Pelkistä risotoista kuninkaallinen vei voiton, mutta Demon annos oli kokonaisuutena parempi. Kuninkaallisella hummerilla oli kaverinaan mangoa, joka toki on aina hyvää.


Tämän jälkeen kaikki halusivat hodarin. Me molemmat sekä toinen J otimme Oskarin hodarin vasikasta, parsasta ja jättikatkaravuista. Toinen J mahdollisesti otti sen toisen hodarin, jossa oli varhaisperunaa, parsaa ja tryffeliä. Hodarit katosivat alta aikayksikön, joten näkyi maistuvan. Oskari ainakin oli todella hyvä. Kyllä Hodari & hummeri osaa.


Sitten alkoikin lyhyt possuilujakso. Ensin pöytään saapui Farangin karamellipossua, paahdettua kookosdressingiä, chiliä ja korianteria. Työporukalla Farangissa käynnillä karamellipossu jäi maistamatta, koska possukammoinen pomo meni valitsemaan muiden puolesta ja possu jäi pois. Args. No, nyt saimme maistaa ja todella hyvää oli. Toinen J sekä parempi puoliskoni eivät ole possuihmisiä, mutta pitivät karamellipossua silti päivän parhaana annoksena. Niin pidin minäkin. Jotenkin tämä thaimaahenkinen makumaailma osuu ja uppoaa meikäläiselle.



Lisää possuilua saimme tamperelaisen Berthan annoksesta, jossa oli possunposkea, soijaa ja selleriä. Tämä oli taas ihan erilaista possua, mutta poski oli todella mureaa ja hyvää. Tykkäsin kovasti. Parempi puoliskoni tykkäsi myös, vaikka ei edelleenkään tykkää possusta.


Ja jotta emme nyt jälkiruokia unohtaisi, otimme tähän väliin sokeriöverisessiot. Tämä alkoi Berthan superhyvällä suklaata, banaania ja parapähkinää sisältäneellä annoksella. Namisnamis. Tämä taisi olla paras jälkiruoka, jota maistoin.


Toinen J kävi nappaamassa Postresin tiskiltä jännän kuuloisen annoksen nimeltään savulohisäilyke ja Postresin saaristolaisleipää. Säilyke tosiaan tuli tölkissä. Oli kuulemma tosi hyvää.


Toinen J puolestaa lähti mukaan sokeriöverikarkeloihin hakemalla Postresin Tuttifrutti-calippon. Mehujää maistui, mutta oli pikkuisen turhan kylmä jo valmiiksi kylmään säähän.


Tämän jälkeen J:t vetivät vielä Demon Space Cream 2014-jäätelöveneet, joissa oli kaikenlaista pähkinää yms. mukana.


Me jatkoimme sokeriövereitä ahvenanmaalaisen Smakbyn omalla versiolla Ahvenanmaan pannukakusta luumulla ja kermavaahdolla. Oikein kivasti maistui kardemumma, eikä ollut äkkimakeaa laisinkaan. Ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin paremman puoliskon mummon tekemä, näin minulle kerrottiin.


Askista kävin minä nappaamassa mukaani suolaheinää ja valkosuklaata. Tämä oli aikas imelä, juurikin tuon valkosuklaan ansiosta. Mutta suolaheinävaahdon kirpeys taittoi mukavasti makeutta. Ei ollut huono tämäkään.


Kofeiinitasapainoa korjasimme Pauligin vuosikerta-presidentillä, joka oli ihan jees. Sille oli makuparikilpailun voittajana selvinnyttä Kakkumonsterin kolmen suklaan kakkua tarjolla. Suklaahan aina käy kahvin kanssa, mutta tämä kakku oli kyllä tässä sokeriöverien jälkimainingeissa niin törkeän makeaa, että teki tiukkaa saada kaikki syötyä. Ilman edellä syötyjä kolmea jälkiruokaa tämä olisi varmaan uponnut paremmin.


Imelän vastapainoksi teki mieli vähäsen saada suolaista ja siksi kävin naapurista nappaamassa mukaan Juuren luomukyyttöä "nose to tail", Gobbas Gårdin kevätspelttiä ja Juuren kasvimaan satoa. Annos oli perin suomalainen, oikein tasapainoinen ja maukas. Mukana näkyi olevan myös raparperia, joka passasi mukaan hyvin.

Sitten vietimme vähän aikaa katsoen hieman unettavaa kokkikilvoittelua, jossa Top Chef Teemu Laurel valmisti leikkimielisesti kilvoitellen jonkinlaisen some-prosessin kautta mukaan valikoituneen kotikokin kanssa lohta hollandaisella, rapealla pekonilla ja kevätkasviksilla. Marco Bjurström juonsi ja muukin yleisö meidän lisäksemme näkyi olevan puoliunessa. Kävimme lopuksi närppimässä vähän maistiaisia Teemun annoksesta. Hyvän lohen tuo Rauman poika paistoi, ei siinä mitään. Eikä näyttänyt pahalta toisenkaan kilpailijan tulos. Ihan leppoisaa välipalaohjelmaa oli tämä.


Lopuksi muu seurue päätyi ottamaan vielä uusiksi Farangin karamellipossua ja toinen J puolestaan haki Gastrobar Emon tiskiltä kananpoikaa ja varhaiskaalisalaattia. Kaikki myhäilimme tyytyväisinä ja lähdimme pikkuhiljaa valumaan ulos alueelta. Kyllä sitä aikansa voi huonomminkin käyttää. Kaikkien mielestä tämmöisiä tapahtumia voisi hyvin olla useamminkin. Hyvä ruoka, parempi mieli, kelistä riippumatta.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Hodari hummerilla

Tulevassa tämän vuoden Taste of Helsinki-tapahtumassakin mukana oleva Kaartin Hodari & Hummeri on konseptiltaan niin kahjon kuuloinen paikka, että pakkohan siihen oli käydä tutustumassa. Idea hodareihin ja hummeriin keskittyvästä ravintolasta kuulostaa ihan pikkutunneilla keittiövuoron päättymisen jälkeen syntyneeltä.


Ensin pieni varoituksen sana. Tämä ravintola on todella pieni. Paikassa on muutama kahden hengen pöytä ja pieni tyynyin vuorattu ikkunasyvennys. Varauksia ei oteta vastaan. Varaudu siis henkisesti siihen, että et välttämättä pysty syömään ruokaasi paikan päällä istuen. Älä myöskään jumita pöytään koko illaksi, vaan tee tilaa seuraaville asiakkaille, kun olet valmis.

Halusin molempia ravintolan nimessä esiintyviä asioita, joten tilasin lobster dogin. Meitä oli kaikkiaan kuuden hengen porukka (ja mahduimme jopa paikkaan sisälle istumaan!), mutta saimme silti tilattua vain kolmea eri annosta. Yksi otti vege dogin ja loppujen eurot jakaantuivat lobsterin ja bbq-nautaa sisältäneen päivän dogin kesken. Lisukkeina osa kokeili parmesanranskalaisia. Jälkiruokaakin tilattiin, yksi kumpaakin laatua, eli Pikku Roba Shake ja Iso Roba Shake. Molemmat näistä olivat suklaapirtelöitä, jälkimmäinen Jallulla ja italialaisella liköörillä terästettynä.

Logster dogin välissä oli sälää niin paljon, etten enää muista puoliakaan. Ainakin mukana oli nakkina currywurst ja hummeria soossiin piilotettuna. Kuulosti aika omituiselta yhdistelmältä, mutta lopputulos oli todella hyvä. Hummeri maistui ihan oikeasti ja se kävi mainiosti nakin kanssa yhteen. Parmesanranskalaiset olivat erittäin hyviä nekin, parempia kuin Tampereen Stefan's Steakhousissa. Muitakin dogeja tilanneet olivat kovasti innoissaan annoksistaan.

Minä en luottanut suklaapirtelöön, mutta jonkin muun pirtelön olisin voinut ottaa. Tarjoilijaa tämmöinen luottamuksen puute ihmetytti. Hah, suklaapirtelöhän on ehkä tylsin pirtelö ikinä. Sain kuitenkin maistaa kaverin holillisesta pirtelöstä ja se maistui ihan hyvältä. En nyt kokonaista olisi halunnut kuitenkaan imeskellä.


Nestemäistä jälkiruokaa pääsin kuitenkin maistamaan, kun piipahdimme ohi kulkiessamme Liberty or Deathin ovesta sisälle. Paikan lista oli sitten edellisen kesän uusiutunut ja tarjottujen juomien määrä noin tuplaantunut. Edelleen oli hyvää sekä palvelu että juomat. Cocktaileista näkyi asiaan vihkiytyminen ja innostus. Kahden tilaamat holittomat juomat tehtiin toiveiden mukaan ja näkyivät maistuvan nekin. Seurueellamme oli kovin hauskaa.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...