Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 7: Santa Fe

Edellinen osa: osa 6: Amarillo, seuraava osa: osa 8: Sedona

Texasin jälkeen matkamme legendaarisella route 66 -reitillä jatkui New Mexicon osavaltioon. Siellä yövyimme kahdessa paikassa, joista jälkimmäinen oli osavaltion pääkaupunki Santa Fe. Tämä USA:n toiseksi vanhin kaupunki päätyi vierailukohteeksi keskustansa mielenkiintoisen yhtenäisen savitiili-ilmeen vuoksi. Jos jotain uutta onkin rakennettu, on se tehty vanhan mallin mukaan. Tie 66 kulki alunperin Santa Fe:n läpi, mutta varsin pian tien linjausta muutettiin niin, että se kulki suorempaan itä-länsi-suunnassa ohittaen kaupungin kaukaa etelän puolelta.

New Mexicossa ruoka on vahvasti meksikolaisvaikutteista. Paikallisia chili-lajikkeita, punaista ja vihreää chileä käytetään paljon. Näistä valmistettuja chile-kastikkeita tungetaan liki jokaiseen ruokaan. Yleensä tilausta tehdessä voi itse valita haluaako ruokaansa punaista ja tujumpaa chileä vaiko vähän miedompaa vihreää. Jos haluat näiden väliltä löytyvää tulisuuden astetta, voit toki tilata jouluchileä (christmas chile), jolloin saat annokseesi sekä punaista että vihreää chileä.

Maistelimme paikallisia ruokia useammassakin ravintolassa. Näistä muutama jäi erityisesti mieleen. Ensimmäiseksi kaupunkiin saavuttuamme ja majataloon majoituttuamme päädyimme lounaalle Palacio Cafeen. Liitutaululle kirjoitetusta päivän lounaslistasta tilaamani burrito oli tolkuttoman hyvä. Ensikertalaisena chilen ihmeellisessä maailmassa päätin aloittaa sillä vihreällä. Siinä olikin juuri sopiva häivähdys poltetta. Annos ei paljoa maksanut, vaikka olikin valtavan suuri.

Seuraavana päivänä kävimme lounaalla Georgia O'Keeffen museossa kierreltyämme siinä aivan lähellä sijaitsevassa Tia Sophia's -ravintolassa. Tälläkin kertaa päädyin vihreään chileen, nyt enchiladan kanssa. Annos ei ehkä ole maailman esteettisin, mutta makunsa puolesta se oli aivan tolkuttoman hyvä. Täälläkään ei tarvinnut maksaa itseään kipeäksi. Ruoka oli edullista ja ihan kaikkea en jaksanut syödä.

Viimeisenä Santa Fe:ssä viettämänämme iltana päädyimme syömään legendaarisen La Fonda -hotellin La Plazuela -ravintolaan. Siellä päätimme aloittaa illallisen guacamolella ja maissilastuilla. Tämä annos osoittautuikin varsinaiseksi ohjelmanumeroksi, kun kokki saapui tykötarpeineen pöydän viereen valmistamaan avokadosoossia. Aluksi hän halkaisi kaksi avokadoa ja sen jälkeen loput mortteliin lisättävät täytteet saimmekin valita itse. Lopputuloksena oli ehdottomasti parasta koskaan maistamaamme guacamolea.

Santa Fe oli varsin piristävän erilainen kaupunki niin arkkitehtuuriltaan kuin ilmastoltaankin. Sijainti yli 2000 metrin kokeudessa merenpinnasta sai ilman tuntumaan jo vähän ohuemmalta kuin alamaalla. Samoin lämpötila putosi kymmenisen astetta. Kun New Mexicon aakeilla laakeilla lämmöt olivat yli 40 asteessa, oli Santa Fe:ssä tyytyminen reiluun 30 asteeseen.

New Mexicossa olisi helposti voinut viettää enemmänkin aikaa, ainakin lämmön ja ruoan puolesta. Sopivasti tuliset ja muutoinkin erinomaisen makuiset eväät sopivat meille mainiosti. Ruoka oli myös erittäin edullista. Santa Fe:ssä on toki myös huomattavasti fiinimpää ruokaa tarjolla ja siitä joutuu vastaavasti maksamaan paljon enemmän. Jo pelkän ruoan takia Santa Fe:ssä kannattaa ehdottomasti vierailla, mikäli tie sattuu viemään  New Mexicon maisemiin.

Seuraavaksi: osa 8: Sedona

Illallisella Elitessä

Elite on kiistatta yksi Helsingin ehdottomia klassikkoravintoloita. Tätä ei hirveästi tarvitse todistella, mutta jos joku kuitenkin epäilee, kannattaa hänen lukaista vaikkapa kesällä julkaistun Helsingin Uutisten kyselytutkimuksen tuloksia. Monissa muissa nykyisen kotikaupunkini klassikkoravintoloissa olen jo käynyt, mutta Elite oli vielä kokeilematta. Asia oli onneksi helposti korjattu.

Täräytimme paikalle marraskuisena arki-iltana töiden jälkeen maistelemaan herkullisen kuuloista taiteilijamenua. Parempi puolisko pysyikin tässä suunnitelmassa, mutta minä eksyin pois ruodusta ja tilasin kuukausittain vaihtuvan korttelimenun. Molemmille kokonaisuuksille oli mietitty viinit valmiiksi. Minä otin jokaiselle annokselle oman suositusviinilasillisensa, parempi puolisko tyytyi yhteen lasilliseen pääruoan kaverina.

Korttelimenu lähti käyntiin brie-juustolla, grillatulla persimonilla ja endiivillä. Kaveriksi annokselle kaadettiin lasiin Mercierin samppanjaa. Yhdistelmä toimi erinomaisesti.

Taitelijamenu puolestaan käynnistyi tryffelillä maustetulla kukkakaalikeitolla. Tälle olisi ollut tarjolla kaveriksi chablista, mutta tämä jäi siis testaamatta. Keitto näkyi kelpaavan erinomaisesti.

Korttelimenun pääruokana minulle tarjottiin paahdettua Iberico-porsaankaretta ja mallaskastiketta, joka sai kaverikseen lasillisen punaista Ranskanmaalta, tarkemmin Kiwi  Cuvee Pinot Noir Bin 518. Yhdistelmä oli jälleen onnistunut.

Taiteilijamenun pääruokana olisi ollut tarjolla todellinen klassikko eli Tauno Palon pihvi, mutta parempi puolisko kääntyi kuitenkin kalavaihtoehdon puoleen. Hiillostettu nieriä tarjottiin puikulaperunapyreen ja jokirapukastikkeen kera. Annos sai kaverikseen ravintolan nimikkoviiniä Elite Art Wine numero ykköstä, Raig de Raim blancoa Espanjasta. Yhdistelmä ei kuulostanut olevan aivan yhtä nappiin osuva kuin korttelimenun vastaavat. Annos ja viini olivat kuitenkin mainioita.

Korttelimenu vietiin päätökseen uuniomenamoussen ja kaurakeksin avulla. Sen kaverina toimi unkarilainen Tokaji Classic Cuvee Late Harvest. Tässäkään parissa ei ollut nurinan aihetta. Tokajin viinit ovat yksi suurimpia suosikkejani jälkiruokaviineistä, joten siinäkin mielessä tässä oltiin oikeilla vesillä.

Taiteilijamenun päätösnumerona toimi passion crème brûlée. Paahdettu sokerikuori rapsahteli houkuttelevasti, kun sitä lusikalla koputteli. Annos oli kuulemma erinomainen.

Aterian jälkeen kahveja nauttiessamme ihmettelimme kovasti, miksi meiltä kesti näin kauan päästä Eliteen käymään. Kun ruoka on mainiota ja palvelu samalla tasolla, palaamme varmasti uudestaan. Näin kerroimme myös henkilökunnalle, kun he lähtiessämme toivottivat meidät tervetulleiksi uudelleen.

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 6: Amarillo

Edellinen osa: osa 5: Austin, seuraava osa: osa 7: Santa Fe (tulossa myöhemmin)

Texasissa kaikki on aina suurempaa. Tämä koskee paitsi autoja ja etäisyyksiä myös pihvejä. Route 66 -reitille palattuamme kävimme tutustumassa Amarillossa 2 kg pihvin syömishaasteestaan tunnettuun Big Texan Steak Ranch -ravintolaan.

Ravintola on alunperin perustettu tien 66 varrelle vuonna 1960. Kymmenen vuotta myöhemmin se siirtyi nykyiselle paikalleen interstaten 40 lähelle. Nykyisin samaan kompleksiin kuuluu myös motelli.

Valtava pihviannos ja siihen liittyvä haaste syntyi erään nälkäisen lehmipojan syötyä ravintolassa kahden kilon verran lihaa ja valtavan kasan lisukkeita. Tuolloin ravintolan omistaja oli hämmästyneenä todennut, että vastaavan annoksen syömiseen pystyvä saa syödä hänen ravintolassaan ilmaiseksi. Aikarajaksi asetettiin yksi tunti.

Vuosien varrella pihviannoksen on syönyt melkoinen joukko nälkäisiä miehiä ja naisia. Ravintolan nettisivuilla on lista onnistuneista suorituksista. Epäonnistuneita yrityksiä lienee varmasti huomattavasti enemmän. Suomalainen näyttelijä Ville Haapasalokin kävi tätä haastetta kokeilemassa omassa Haapasalo Goes America -sarjassaan siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ilmeisesti tällainen kilpasyöminen on Jenkkilässä ihan oma urheilulajinsa. Kilpailijoilla on oma yhdistyksensä ja kaikkea. Big Texan Steak Ranchin haasteen ennätyksenhaltija on kilpasyömistä enemmänkin harrastava Molly Schuyler. Hän on lajissaan ehdottoman lahjakas, sillä ennätystulos alle 4,5 minuuttia on melkoisen kovan kuuloinen. Hän suoritti haasteen onnistuneesta kolme kertaa saman päivän aikana huonoimmankin ajan ollessa reilusti alle kymmenen minuuttia.

Me emme lähteneet syömään kilpaa, vaan tyydyimme ihan "lastenpihveihin". Minun pihvini oli puolen kilon luokkaa ja parempi puolisko tyytyi listan pienimpään vähän yli 200 gramman pihviin. Saimme paikan aivan paistopisteen läheisyydestä. Melkoisen hyvät tuoksut sieltä levisivät ilmaan ja täpötäydessä ravintolassa ruokaa odotellessa ehti tulla jo melkoinen nälkä.

Ravintolasalia kiersi yleisöä viihdyttämässä kaksi pappaa. Toinen heistä soitti kitaraa ja toinen viulua. He parkkeerasivat vuoron perään eri pöytien kohdalle ja esittivät toivekappaleita. Emme osanneet toivoa mitään, kun emme oikein tunne herrojen edustamaa musiikkigenreä. He eivät myöskään oikein tunteneet mitään suomalaista, mutta kokeilivat kuitenkin luikauttaa John Denverin 1970-luvun klassikon Take Me Home, Country Roads. Vaikka kappaleen nimen ja esittäjän jouduinkin kysymään Googlelta, on kappaleen kertosäe tuttu. Herrat kysyivät kappaleen jälkeen, tunnistimmeko kappaleen. Pakko siinä oli myöntävästi vastata ja nostaa hattua herrojen ammattitaidolle. Hienosti osasivat valita turistillekin tutun kappaleen ja he myös esittivät sen hienosti. Erityisesti kitaraa soittavan herra lauluääni oli kuin tehty tällaisen musiikin esittämiseen. Pienen tipin verran rikkaampina herrat jatkoivat seuraavaan pöytään.

Laskunmaksun ajan koittaessa pääsimme vihdoin asiaan, kun kaksi australialaista kokelasta kuulutettiin lavalle paiskaamaan tassua pihvin kanssa. Spottivalot sytytettiin ja kisakellot käynnistettiin. Yleisö rynni korokkeella olevan kilpailupöydän ympärille räpsimään valokuvia. Emme jääneet seuraamaan koitosta loppuun asti, mutta ilmeisesti urakka jäi kokeilailla kesken. Ainakaan nettisivujen mukaan kyseisenä päivänä ei onnistuneita suorituksia ollut.

Ai niin, miltäs se ruoka maistui? Big Texan Steak Ranchilla kyllä osataan pihvit paistaa. Silti odotimme jotenkin vielä ihmeellisempää elämystä. Vastaavantasoisia pihviravintoloita on Texas varmasti väärällään. Esimerkiksi Dallasissa söimme paljon paremmat pihvit Y.O. Steak Ranchilla. Big Texan oli kuitenkin hinta-laatusuhteeltaan hyvä ja lisäksi heidän omat oluensa olivat mainioita. Niitä saa myös usean pienen lasin maistelupakettina, jota päädyin kokeilemaan. Jos enempi oluen litkiminen kiinnostaa, on ravintolalla myös limusiinipalvelu, joka hoitaa ruokailijat ilmaiseksi majapaikasta ravintolaan ja takaisin. Auton keulalla komeilevat Texas Longhornin sarvet, kuinkas muuten.

Seuraavaksi: osa 7: Santa Fe

LIQ - suomalainen gourmetlaku

Jostain ruokalehdestä luin aiemmin tänä vuonna suomalaisesta LIQ-lakusta, joka vaikutti varsin mielenkiintoiselta. Asia ehti jo unohtua, mutta joulukuun Stockmannin kanta-asiakastarjoukset palauttivat sen mieleen. Kävinkin heti noutamassa kotiin testattavaksi kahta eri makua.

Stockmannilla näkyi olevan myynnissä useampaa eri makua, ainoastaan talvimaku kaneli-tähtianis ei sattunut silmään. Ehdottomasti erikoisimmalta kuulosti syksyinen Autumn-nimen saanut laku, jossa on makuna herkkutattia. Sitä oli heti pakko päästä kokeilemaan. Toiseksi arvoin testiin vähän perinteisemmän kuuloisen Moon-lakun, jossa on hyppysellinen suolaa.

Makuyhdistelmiä on ollut juonimassa Tomi Björck. Olen aiemminkin havainnut pitäväni herran ideoista. Metsään ei menty lakunkaan kanssa, paitsi jos ihan kirjaimellisesti ajatellaan. Autumn-lakun maussa oli juuri sopivasti metsäisyyttä. Lopputulos on hyvin täyteläinen. Lakun oma hieno maku ei kuitenkaan jää jalkoihin, vaan nämä kaksi tukevat hienosti toisiaan.

Suolainen versio on puolestaan hyvin tavanomainen laku, suolaa on tosiaan varsin maltillisesti. Kun itse LIQ-laku on erinomaisen makuista, ei tässäkään vaihtoehdossa ole mitään vikaa.

Laku on aina ollut yksi ehdottomista heikkouksistani makeisten suhteen. Miltei mitä tahansa muuta makeista pystyn vastustamaan helposti. Aion ehdottomasti kokeilla kaikki LIQ-maut läpi. Yritän kuitenkin ostaa näitä tästä eteenpäin yhden pakkauksen kerrallaan. En kykene hillitsemään itseäni, jos näitä herkkuja on kotona jemmassa.

Tuorejuustotorttu

Tämä ohje on joskus Ruokalasta napattu, mutta enpäs sitä enää netistä löytänyt. Onneksi ohje tuli aikoinaan tulostettua. Jossain vaiheessa siirsin ohjeen paperilta blogiin luonnokseksi odottelemaan seuraavaa leivontakertaa. Kuva nimittäin puuttui. No, nyt on sitten sekin. Mainittakoon vielä, että tätä ohjetta tekee yleensä parempi puolisko.

pohja
15 Digestive-keksiä
0,5 dl sokeria
1,5 tl kanelia
60 g voita

täyte
250 g maustamatonta tuorejuustoa (Philadelphia)
1 dl sokeria
4 munaa
1 rkl vehnäjauhoja
1 tl vaniljasokeria

kuorrutus
1 dl smetanaa

Jauha keksit muruiksi. Sekoita joukkoon sokeri, kaneli ja sulatettu voi. Painele tasaiseksi voideltuun irtopohjavuokaan.

Erottele munien keltuaiset ja valkuaiset. Sekoita keltuaiset tuorejuuston ja sokerin kanssa. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää juustoseokseen jauhot ja vaniljasokeri sekä lopuksi varovasti valkuaisvaahto.

Kaada täyte irtopohjavuokaan pohjan päälle ja paista 175-asteisessa uunissa 50 minuuttia. Anna jäähtyä ja levitä ennen tarjoilua smetana päälle.

Tämä kakku tuntuu toimivan hyvin Tokajin jälkiruokaviinien kanssa. Tokajien makeus kasvaa puttonyosien (kertoo jalohomeen rusinoimien rypäleiden suhteellisen määrän viinin valmistuksessa, eli käytännössä siis makeuden) mukaan, makeimmissa on puttonyoseja kuusi. Olemme yleensä suosineet viiden puttonyosin Tokajia, mutta viimeksi meillä sattui olemaan hyllyssä Siljalta ostettua kolmen puttonyosin versiota, ja senkin kanssa tämä kakku toimi loistavasti.

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 5: Austin

Edellinen osa: osa 4: New Orleans, seuraava osa: osa 6: Amarillo

Tämä route 66 -matkamme oli nyt täysin poissa raiteiltaan. Edellisen osan kohteemme New Orleans oli jo hyvin kaukana alkuperäiseltä reitiltä. Paluumme takaisin ruotuun tapahtui Texasin kautta. Tämä suurin (Alaskan jälkeen), joskaan ei ehkä kaunein, osavaltio tarjoaisi näkemistä useammankin reissun tarpeiksi. Pinta-alaa kun Texasissa riittää yli kahden Suomen verran. Me yritimme onnistua muutaman päivän läpiajelulla poimimaan rusinat pullasta.

Monissa eri julkaisuissa olin nähnyt Texasin pääkaupunki Austinia kehuttavan myös osavaltion kulinaristiseksi pääkaupungiksi. Anthony Bourdainin No Reservations -sarjan Austin-jakso nostatti veden kielelle esitellessään upeita smokerissa hitaasti grillattuja lihoja, joiden mehevyyden pystyi suorastaan aistimaan tv-ruudun välitykselläkin. Myös jossain vuoden 2015 Kauppalehti Option numerossa esiteltiin Austinia ruokamatkailukohteena.

Austin ei ihan hirveän helposti sopinut reitille, sillä se oli vähän turhan kaukana lännessä. Jouduin tekemään reittiin kohtalaisia uudelleenjärjestelyjä, mutta lopulta päädyin tyydyttävään ratkaisuun, joka ei kuitenkaan pidentänyt päivätaipaleita liian pitkiksi. Yövyimme Austinissa kaksi yötä ja jatkoimme siitä matkaa edelleen pohjoiseen kohti Oklahoman osavaltiota.

Teksasissa syödään perinteisesti paljon lihaa. Myynnissä näkyikin mm. t-paitoja, joissa esiteltiin texasilaista ruokapyramidia: alimpana oli kolme nautaa, keskellä kaksi ja huipulla yksi nauta. Texasilainen barbecue on ihan oma lukunsa. Lihanpalat saavat muhia pitkään savustusgrillissä eli smokerissa matalassa lämmössä. Lopputuloksena on mehukasta ja mureaa lihaa, jonka syömisessä ei ruokailuvälineitä tarvita. Texasilaiseen barbecue-ravintolaan ei kannatakaan laittaa parhaita vaatteita päälle. Ruokailu näissä ravintoloissa on totaalinen kontaktilaji, jossa rasvatahroja ei voi välttää.

Austinin bbq-ravintoloista mainitaan yleensä vähintään Franklin Barbeque, joka on useammassakin listauksessa nostettu kaupungin ykköseksi, usein jopa koko Texasin parhaaksi lajissaan. Koska kyseinen ravintola sijaitsi kätevästi keskustan kupeessa, valitsimme sen ykköskohteeksemme kaupungissa. Kävelymatkaa hotelliltamme Hilton Austinista kertyi vain reilun vartin verran.

Franklin myy yön aikana grillattua lihaa paunahinnalla. Ravintola avaa ovensa klo 11 ja sulkee, kun myytävät loppuvat. Yleensä viimeistään kolmelta laitetaan lappu luukulle. Usein jonon pituus on vähintään puolesta tunnista tuntiin. Paikan bravuuri on naudan brisketti, mutta myös possun ribsejä, nyhtöpossua, makkaraa ja kalkkunaa on tarjolla. Lisukkeista löytyy mm. kaalisalaattia. Kasvissyöjän ei tarvitse paikalle vaivautua.

Tarkoituksenamme oli saapua Franklinille jonottelemaan hyvissä ajoin, mutta hairahduimme matkalla Texasin osavaltion kongressitalolle. Siellä oli juuri lähtemässä ilmainen opastettu kierros, jota emme voineet vastustaa. Tästä johtuen olimme perillä vasta kello yhden tietämillä. Jono jatkui ulos asti. Ystävällinen henkilökunnan edustaja kävi aina välillä kertomassa jonoon saapuneille uusille ihmisille arvion jonotusajasta sekä ruoan saatavuudesta kyseisen ajan kuluttua.

Meidän kohdallamme jonotusaika oli noin puoli tuntia ja oletettavasti osa myyntiartikkeleista olisi siinä vaiheessa lopussa. Arvion mukaan kuitenkin jotain syötävää pitäisi olla vielä jäljellä. Arvio jonotusajasta piti varsin hyvin kutinsa. Ruoka ei ollut päässyt loppumaan, joten olisimme saaneet kaikenlaista lihaa niin halutessamme. Tyydyimme kuitenkin tilaamaan lähinnä naudan briskettiä sekä vähäsen possun ribsejä ja makkaraa. Lisäksi otimme vähän kaalisalaattia. Muutama leipäviipale lyötiin vielä mukaan kaupan päälle. Jälkiruoaksi otimme pienet pekaanipiirakat, ne kun ovat Texas-Oklahoma-akselilla tolkuttoman hyviä.

Aluksi hieman jännitti tilata lihaa paunahinnalla, mutta onneksi henkilökunta osasi hyvin opastaa järkevän määrän valinnassa. Joskin jenkkiläisen järkevä määrä oli meille ehkä vähän ylimitoitettu. Ruoka oli aivan käsittämättömän maukasta ja mehukasta. Yritimme syönnin lomassa suupielet rasvaa valuen keskustella pöydän toisessa päässä istuvan oregonilaisen biologiherran kanssa. Franklinilla on varsin vähän pöytätilaa, joten paikat täytetään tehokkaasti.

Lihaisa lounas oli yksi maukkaimpia koskaan nauttimiani. Paikka oli aika askeettinen, eikä ruoan esillelaitosta kannata edes puhua. Silti maun ollessa tätä tasoa ei enempää voi ihminen vaatia. Jälkiruokapiirakat olivat onneksi paperiin pakattuja, sillä niille ei jäänyt tilaa. Söimme ne lopulta hotellihuoneessa noutokahvin kaverina alkuillasta. Lounaan jälkeen olimme niin täynnä, että vyöryimme suorinta tietä kohti hotellia lepäilemään hetkeksi.

Jos Texasista pitäisi valita vain yksi kaupunki, jossa voisi vierailla, valitsisin ehdottomasti Austinin. Nuorekas yliopistokaupunki on varsin maltillisen punaniskainen, moni teksasilainen pitääkin kaupunkia varmasti outona. "Keep Austin weird", kuuluu osuvasti kaupungin tunnuslause. Kun hyvän ruoan lisäksi kaupunki on tunnettu hyvästä musiikkitarjonnasta, ei paikasta voi olla tykkäämättä. Helposti olisimme voineet viettää Austinissa enemmänkin aikaa, mutta valitettavasti moottoritie oli jo kuuma ja matkan oli jatkuttava.

Seuraavaksi: osa 6: Amarillo

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 4: New Orleans

Edellinen osa: osa 3: Saint Louis, seuraava osa: osa 5: Austin

Route 66 -matkaa suunnitellessamme parempi puolisko kysäisi, että sopisiko New Orleans mitenkään reitille. Eihän se sopinut, mutta pienen sovittamisen jälkeen tilanne oli toinen. Uusi suunnitelma sisälsi miltei kahden viikon kiertomatkan syvään etelään.

New Orleans on hyvä kohde ruokamatkailijalle. Creoli- ja cajun-keittiöt kohtaavat kaupungissa tehden siitä hyvin ainutlaatuisen kulinaristisen kohteen USA:ssa. Creolit ovat entisten siirtomaaisäntien, eli ranskalaisten ja espanjalaisten, jälkeläisiä, cajunit puolestaan ovat nykyisen Kanadan koillisosassa sijaitsevasta Ranskan siirtomaa Acadiasta sotaa paenneiden siirtolaisten jälkeläisiä. Creolit olivat alkujaankin kaupunkielämään tottuneita, kun taas cajunit olivat maaseutuväestöä. Molemmilla on vahva oma ruokakulttuurinsa.

New Orleanshan on alunperin ranskalaisten perustama kaupunki. Se näkyy mm. leivonnaisissa. Kaupungin tunnetuin leivonnainen on ranskalaisilta lainattu beignet. Ilmeisesti neworleansilainen beignet on kuitenkin jollain tapaa erilainen muihin verrattuna. Tätä hieman tippaleivältä maistuvaa erikoisuutta maistoimme Royal Streetin varrella ranskalaisessa korttelissa sijaitsevassa Cafe Beignet:ssa. Beignet oli ihan kiva kerran maistaa, mutta ei tästä mitään ikisuosikkia muodostunut.

Illastimme USA:n kansallispäivänä paikallista perinneruokaa tarjoilevassa Gumbo Shopissa. Alkuun maistoin kaupungin tunnetuimman drinkin sazeracin. Joko viski- tai brandypohjaisena valmistettava juoma osoittautui varsin kivaksi ja se sopi hyvin helteisen päivän iltana nautittavaksi. Tosin sen verran vahvasti oli juomassa makua, ettei niitä yhtä enempää tehnyt mieli nauttia.

Alkuruoaksi maistelimme alligaattorimakkaraa ja gumboa. Pääruoaksi söimme päivän kala-annoksen rapukakulla. Makkara oli sen verran hyvin maustettua, ettei alligaattorin mausta osannut oikein sanoa mitään. Vaaleaa lihaa tuo tuntui olevan. Mausteinen pataruoka gumbo oli sekin maukasta. Tästä ruoasta on ilmeisesti yhtä monta versiota kuin on kokkejakin. Yleensä mukana on niin äyriäisiä kuin lihaakin. Pataa kuuluu hauduttaa pitkään. Tykkäsimme tästä kyllä. Päivän kala-annos oli sekin maukas.

Maistoimme myös po-boy -leipää, joka on yksi neworleansilaisista klassikoista. Tämä köyhien eväs on nykyään tarjolla perinteisen paahtopaistitäytteisen lisäksi useana muunakin versiona. Kokeilimme näitä mm. monen parhaana pitämässä Mahony's Po-boy Shopissa. Sekä katkarapu- että paahtopaistiversiot olivat erinomaisen maukkaita. Leipä kannattaa tilata kaikilla herkuilla (dressed), jolloin mukaan tulee salaattia, tomaattia, suolakurkkua ja majoneesia. Eri versioissa tosin täytteet voivat vähän vaihdella.

Kaupungin ruokatarjonnassa olisi tutustuttavaa riittänyt pidemmäksikin aikaa kuin kolmeksi päiväksi. New Orleans menikin heti uuden tutustumisen arvoisten kaupunkien listalle. Jenkkiläiseksi kaupungiksi hyvin rentotunnelmainen New Orleans tarjoaa paljon nähtävää ja tehtävää useammankin vierailun tarpeiksi.

Seuraavaksi: osa 5: Austin