Laskiaispulla itsetehdyllä leipurinkermalla

Laskiaispullia en ole kauheasti harrastanut, mitä nyt vuosi sitten tein oman versioni ruotsalaistyyppisistä nutella-banaani-pullista. Tällä kertaa ajattelin vähän testailla laajemmin eri vaihtoehtoja ja harjoitella täyttämistä.

Kaikki alkoi nähtyäni Soppa 365 -sivustolla ohjeen lakutäytteisestä laskiaispullasta. Kokeilin tätä, mutta en innostunut. Söin loput lakut semmoisenaan. Olivat parempia niin.

Tästä se idea sitten kuitenkin lähti. Aloin pohtia mitä kermavaahdolle voisi tehdä, että se olisi vähän paksumpaa ja lopputulos lähempänä kaupan valmiita laskiaispullia. Siis sillä tavalla, ettei se kermavaahto karkaa kaikki pullan välistä ensimmäisellä haukkauksella. Halusin saada aikaiseksi saman tuntuman ilman lisäaineita.

Leivonnan ylipapitar Kinuskikissa kehottaa sekoittamaan kermavaahdon joukkoon vaniljakreemijauhetta. Tämä ei nyt kuitenkaan käynyt, kun oli tarkoitus selvitä ilman lisäaineita. Siksi päädyin etsimään erilaisia kreemiohjeita. Lopulta ratkaisuna oli korvata kermavaahto leipurinkermalla eli diplomaattikreemillä. Tämä syntyy valmistamalla ensin vaniljakreemiä ja sitten sekoittamalla tätä kermavaahdon joukkoon 50-50-suhteella. Vaniljakreemin ohjeen nappasin Lempikakku-blogista.

Itse pullat leivoin tuttuun tapaan Kinuskikissan ohjeella. En lähde sitä tässä toistamaan, kun alkuperäinen ohje on niin hyvä ja seikkaperäinen.

vaniljakreemi
1 vaniljatanko
3 1/2 dl täysmaitoa
5 keltuaista
3/4 dl sokeria
3/4 dl maissitärkkelystä
1 rkl voita

Halkaise vaniljatanko. Lisää ainekset voita lukuunottamatta kattilaan. Lämmitä liedellä puoliteholla koko ajan sekoittaen. Kun seos alkaa paksuuntua, siirrä heti pois levyltä. Kaivele vaniljatangon palat pois, lisää voi ja vispaa kunnolla sekaisin. Anna jäähtyä.

Aluksi vähän jännitti lähteä liedellä keittelemään keltuaisia, eihän siitä voi muuta seurata kuin kokkelia. Homma meni kuitenkin yllättävän kivuttomasti. Sekoittelin seosta kyllä liki maanisesti. Kun se lopulta jämähti, tapahtui se salamannopeasti. Vaniljatangon löytäminen paksun sotkun seasta oli hieman haastavaa. Muutoin voin olla tuloksesta ylpeä. Kyllä sinäkin onnistut!

leipurinkerma
2 dl kuohukermaa
1 tl sokeria
2 dl vaniljakreemiä

Lisää sokeri kuohukerman joukkoon. Vatkaa paksuksi vaahdoksi. Lisää vaniljakreemi kermavaahdon joukkoon ja vatkaa kevyesti sekaisin.

Leikkaa pullat halki niin, että pidät veitsen terää suunnattuna hieman alaspäin. Näin leikkauspinnasta tulee kartionmuotoinen. Kinuskikissalla on tästä ihan kuvatkin. Täyttäminen käy helpommin, kun leikkaamisen tekee tällä tavoin. Lisää haluamasi täyte (kermalla notkistettu mantelimassa tai mansikkahillo tms.) pullan pohjaosan keskelle. Pursota tai lapo lusikalla leipurinkermaa hillon ympärille. Sitten vain kansi päälle ja syömään.

Kokeilin myös tuota ruotsalaistyylistä nutella-baanipullaa siten, että lisäsin leipurinkermaan 3 rkl nutellaa ja käytin pullan täytteenä muussattua kypsää banaania. Ei paha, mutta henkilökohtaisesti pidän kyllä tuosta mansikkahillosta eniten. Joka tapauksessa tuo leipurinkerma toimi juuri niin kuin oli tarkoituskin. Pääsin siis haluamaani lopputulokseen.

Mites teillä, millainen pulla putoaa parhaiten laskiaisena?

Vietnamilainen munakahvi

Vietnamissa en ole vielä ehtinyt käymään, joskin puhetta moisesta matkasta on kotona ollut. Olen kuitenkin lukenut paikallisesta erikoisuudesta, jota munakahviksi (eng. egg coffee) kutsutaan. Kun Työväenopiston kokkauskurssilla tätä oli tarjolla, halusin ehdottomasti maistaa.

Kokeilin itsekin valmistaa tätä kotona, kun kaapissa oli vielä kambodžalaista tummaa kahvia, joka on hyvin pitkälti samanlaista kuin vietnamilainen kahvi. Tämä sopikin mainiosti pohjaksi munakahviin. Olettaisin myös Pauligin Parisiennen käyvän hyvin. Espressoa voi toki käyttää paremman puutteessa.

4 keltuaista
1,5 dl kondensoitua maitoa
2 dl vahvaa kahvia
1 tl vaniljajauhetta
(kanelia tai raastettua suklaata koristeluun)

Vaahdota keltuaiset, kondensoitu maito ja vanilja kulhossa sähkövatkaimella. Tämä ei tapahdu ihan hetkessä, joten älä hätäile. Laita neljä lämmönkestävää lasia kulhoihin ja täytä kulhot puoliksi kuumalla vedellä. Tarkoitus on pitää kahvi lämpimänä pitempään. Kaada kahvi laseihin, mutta jätä parin ruokalusikallisen verran pannuun odottamaan. Lusikoi vaahtoa kahvin pinnalle ja kaada lopuksi loppu kahvi päälle. Annokset voi vielä koristella jauhetulla kanelilla tai raastetulla suklaalla.

Käytin itse sokeroitua kondensoitua maitoa. Oletin, että näin on tarkoitus, sillä vietnamilainen kahvi on yleensä aina makeaa. Lopputulos on todella maukas. Suosittelen. Ohjeella syntyy siis neljä kupillista kahvia.

Croissanttipäivä 30.1.

Tänään eli 30.1. on croissanttipäivä. Joskin päivää juhlitaan lähinnä USA:ssa, mutta eipä anneta sen hämätä. Tälle maukkaalle ja lehtevälle leivonnaiselle on ihan oikein pyhittää oma päivänsä.

Kun tämä tuli vähän yllättäen, tajusin nimittäin asian vasta tänään, en ehtinyt leipoa croissantteja kuvaa varten itse. Hapanjuurikin on tällä hetkellä pakastimessa. Siksipä ostin valmiit croissantit kaupasta. Kaikille innokkaille suosittelen kuitenkin kokeilemaan croissanttien leipomista. Minulla olisi Ranskasta San Franciscon kautta matkannut ohje täällä blogissani. Lupaan, että ohje on työläs. Lopputulos on kuitenkin erinomainen.

Blinipannu ja amerikkalaiset pannukakut

Route 66 -automatkan ruokamuistelojen väliin sopii hyvin tämmöinen pieni vinkki. Sain taannoin lahjaksi De Buyerin hiiliteräksisen blinipannun. Blinejä en vielä ole sillä ehtinyt tekemään, mutta aiemmin tällä viikolla keksin, että pannuhan on juuri oikean kokoinen myös amerikkalaisille pannukakuille. Isommalla pannulla kun jokainen pannukakku tuppaa tulemaan vähän erikokoiseksi.

Varsinainen pannukakkujen ohje on minulla jemmassa täällä. Tällä kertaa tein taikinan jo edellisenä iltana. Jostain olen joskus lukenut, että leivinjauheen kanssa tämä onnistuu, kunhan laittaa leivinjauhetta 25% enemmän kuin ohjeessa sanotaan. Säilytin taikinan jääkaapissa. Tämä säästi hieman vaivaa aamulta.

Blinipannun kanssa kannattaa olla tarkkana pannukakkua kohti käytettävän taikinamäärän suhteen. Taikinan kaataminen pannulle pitää lopettaa jo reilusti ennen kuin taikina on ehtinyt levitä pannun reunoille asti. Muutoin pannukakuista tulee liian paksuja. Tällöin niiden kääntäminen käy hankalaksi ja pannukakut eivät kypsy sisältä kunnolla. Parin testipannarin jälkeen homma alkaa sujua.

Sitten ei muuta kuin vaahterasiirappia ja vähän marjoja kaveriksi ja nauttimaan. Itse tein rennon sunnuntaiaamiaisen kaveriksi puolen litran cappuccinon. Eikä tässä kokonaisuudessa ollut kuin ihan vain jokunen kalori.

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 7: Santa Fe

Edellinen osa: osa 6: Amarillo, seuraava osa: osa 8: Sedona

Texasin jälkeen matkamme legendaarisella route 66 -reitillä jatkui New Mexicon osavaltioon. Siellä yövyimme kahdessa paikassa, joista jälkimmäinen oli osavaltion pääkaupunki Santa Fe. Tämä USA:n toiseksi vanhin kaupunki päätyi vierailukohteeksi keskustansa mielenkiintoisen yhtenäisen savitiili-ilmeen vuoksi. Jos jotain uutta onkin rakennettu, on se tehty vanhan mallin mukaan. Tie 66 kulki alunperin Santa Fe:n läpi, mutta varsin pian tien linjausta muutettiin niin, että se kulki suorempaan itä-länsi-suunnassa ohittaen kaupungin kaukaa etelän puolelta.

New Mexicossa ruoka on vahvasti meksikolaisvaikutteista. Paikallisia chili-lajikkeita, punaista ja vihreää chileä käytetään paljon. Näistä valmistettuja chile-kastikkeita tungetaan liki jokaiseen ruokaan. Yleensä tilausta tehdessä voi itse valita haluaako ruokaansa punaista ja tujumpaa chileä vaiko vähän miedompaa vihreää. Jos haluat näiden väliltä löytyvää tulisuuden astetta, voit toki tilata jouluchileä (christmas chile), jolloin saat annokseesi sekä punaista että vihreää chileä.

Maistelimme paikallisia ruokia useammassakin ravintolassa. Näistä muutama jäi erityisesti mieleen. Ensimmäiseksi kaupunkiin saavuttuamme ja majataloon majoituttuamme päädyimme lounaalle Palacio Cafeen. Liitutaululle kirjoitetusta päivän lounaslistasta tilaamani burrito oli tolkuttoman hyvä. Ensikertalaisena chilen ihmeellisessä maailmassa päätin aloittaa sillä vihreällä. Siinä olikin juuri sopiva häivähdys poltetta. Annos ei paljoa maksanut, vaikka olikin valtavan suuri.

Seuraavana päivänä kävimme lounaalla Georgia O'Keeffen museossa kierreltyämme siinä aivan lähellä sijaitsevassa Tia Sophia's -ravintolassa. Tälläkin kertaa päädyin vihreään chileen, nyt enchiladan kanssa. Annos ei ehkä ole maailman esteettisin, mutta makunsa puolesta se oli aivan tolkuttoman hyvä. Täälläkään ei tarvinnut maksaa itseään kipeäksi. Ruoka oli edullista ja ihan kaikkea en jaksanut syödä.

Viimeisenä Santa Fe:ssä viettämänämme iltana päädyimme syömään legendaarisen La Fonda -hotellin La Plazuela -ravintolaan. Siellä päätimme aloittaa illallisen guacamolella ja maissilastuilla. Tämä annos osoittautuikin varsinaiseksi ohjelmanumeroksi, kun kokki saapui tykötarpeineen pöydän viereen valmistamaan avokadosoossia. Aluksi hän halkaisi kaksi avokadoa ja sen jälkeen loput mortteliin lisättävät täytteet saimmekin valita itse. Lopputuloksena oli ehdottomasti parasta koskaan maistamaamme guacamolea.

Santa Fe oli varsin piristävän erilainen kaupunki niin arkkitehtuuriltaan kuin ilmastoltaankin. Sijainti yli 2000 metrin kokeudessa merenpinnasta sai ilman tuntumaan jo vähän ohuemmalta kuin alamaalla. Samoin lämpötila putosi kymmenisen astetta. Kun New Mexicon aakeilla laakeilla lämmöt olivat yli 40 asteessa, oli Santa Fe:ssä tyytyminen reiluun 30 asteeseen.

New Mexicossa olisi helposti voinut viettää enemmänkin aikaa, ainakin lämmön ja ruoan puolesta. Sopivasti tuliset ja muutoinkin erinomaisen makuiset eväät sopivat meille mainiosti. Ruoka oli myös erittäin edullista. Santa Fe:ssä on toki myös huomattavasti fiinimpää ruokaa tarjolla ja siitä joutuu vastaavasti maksamaan paljon enemmän. Jo pelkän ruoan takia Santa Fe:ssä kannattaa ehdottomasti vierailla, mikäli tie sattuu viemään  New Mexicon maisemiin.

Seuraavaksi: osa 8: Sedona

Illallisella Elitessä

Elite on kiistatta yksi Helsingin ehdottomia klassikkoravintoloita. Tätä ei hirveästi tarvitse todistella, mutta jos joku kuitenkin epäilee, kannattaa hänen lukaista vaikkapa kesällä julkaistun Helsingin Uutisten kyselytutkimuksen tuloksia. Monissa muissa nykyisen kotikaupunkini klassikkoravintoloissa olen jo käynyt, mutta Elite oli vielä kokeilematta. Asia oli onneksi helposti korjattu.

Täräytimme paikalle marraskuisena arki-iltana töiden jälkeen maistelemaan herkullisen kuuloista taiteilijamenua. Parempi puolisko pysyikin tässä suunnitelmassa, mutta minä eksyin pois ruodusta ja tilasin kuukausittain vaihtuvan korttelimenun. Molemmille kokonaisuuksille oli mietitty viinit valmiiksi. Minä otin jokaiselle annokselle oman suositusviinilasillisensa, parempi puolisko tyytyi yhteen lasilliseen pääruoan kaverina.

Korttelimenu lähti käyntiin brie-juustolla, grillatulla persimonilla ja endiivillä. Kaveriksi annokselle kaadettiin lasiin Mercierin samppanjaa. Yhdistelmä toimi erinomaisesti.

Taitelijamenu puolestaan käynnistyi tryffelillä maustetulla kukkakaalikeitolla. Tälle olisi ollut tarjolla kaveriksi chablista, mutta tämä jäi siis testaamatta. Keitto näkyi kelpaavan erinomaisesti.

Korttelimenun pääruokana minulle tarjottiin paahdettua Iberico-porsaankaretta ja mallaskastiketta, joka sai kaverikseen lasillisen punaista Ranskanmaalta, tarkemmin Kiwi  Cuvee Pinot Noir Bin 518. Yhdistelmä oli jälleen onnistunut.

Taiteilijamenun pääruokana olisi ollut tarjolla todellinen klassikko eli Tauno Palon pihvi, mutta parempi puolisko kääntyi kuitenkin kalavaihtoehdon puoleen. Hiillostettu nieriä tarjottiin puikulaperunapyreen ja jokirapukastikkeen kera. Annos sai kaverikseen ravintolan nimikkoviiniä Elite Art Wine numero ykköstä, Raig de Raim blancoa Espanjasta. Yhdistelmä ei kuulostanut olevan aivan yhtä nappiin osuva kuin korttelimenun vastaavat. Annos ja viini olivat kuitenkin mainioita.

Korttelimenu vietiin päätökseen uuniomenamoussen ja kaurakeksin avulla. Sen kaverina toimi unkarilainen Tokaji Classic Cuvee Late Harvest. Tässäkään parissa ei ollut nurinan aihetta. Tokajin viinit ovat yksi suurimpia suosikkejani jälkiruokaviineistä, joten siinäkin mielessä tässä oltiin oikeilla vesillä.

Taiteilijamenun päätösnumerona toimi passion crème brûlée. Paahdettu sokerikuori rapsahteli houkuttelevasti, kun sitä lusikalla koputteli. Annos oli kuulemma erinomainen.

Aterian jälkeen kahveja nauttiessamme ihmettelimme kovasti, miksi meiltä kesti näin kauan päästä Eliteen käymään. Kun ruoka on mainiota ja palvelu samalla tasolla, palaamme varmasti uudestaan. Näin kerroimme myös henkilökunnalle, kun he lähtiessämme toivottivat meidät tervetulleiksi uudelleen.

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 6: Amarillo

Edellinen osa: osa 5: Austin, seuraava osa: osa 7: Santa Fe (tulossa myöhemmin)

Texasissa kaikki on aina suurempaa. Tämä koskee paitsi autoja ja etäisyyksiä myös pihvejä. Route 66 -reitille palattuamme kävimme tutustumassa Amarillossa 2 kg pihvin syömishaasteestaan tunnettuun Big Texan Steak Ranch -ravintolaan.

Ravintola on alunperin perustettu tien 66 varrelle vuonna 1960. Kymmenen vuotta myöhemmin se siirtyi nykyiselle paikalleen interstaten 40 lähelle. Nykyisin samaan kompleksiin kuuluu myös motelli.

Valtava pihviannos ja siihen liittyvä haaste syntyi erään nälkäisen lehmipojan syötyä ravintolassa kahden kilon verran lihaa ja valtavan kasan lisukkeita. Tuolloin ravintolan omistaja oli hämmästyneenä todennut, että vastaavan annoksen syömiseen pystyvä saa syödä hänen ravintolassaan ilmaiseksi. Aikarajaksi asetettiin yksi tunti.

Vuosien varrella pihviannoksen on syönyt melkoinen joukko nälkäisiä miehiä ja naisia. Ravintolan nettisivuilla on lista onnistuneista suorituksista. Epäonnistuneita yrityksiä lienee varmasti huomattavasti enemmän. Suomalainen näyttelijä Ville Haapasalokin kävi tätä haastetta kokeilemassa omassa Haapasalo Goes America -sarjassaan siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ilmeisesti tällainen kilpasyöminen on Jenkkilässä ihan oma urheilulajinsa. Kilpailijoilla on oma yhdistyksensä ja kaikkea. Big Texan Steak Ranchin haasteen ennätyksenhaltija on kilpasyömistä enemmänkin harrastava Molly Schuyler. Hän on lajissaan ehdottoman lahjakas, sillä ennätystulos alle 4,5 minuuttia on melkoisen kovan kuuloinen. Hän suoritti haasteen onnistuneesta kolme kertaa saman päivän aikana huonoimmankin ajan ollessa reilusti alle kymmenen minuuttia.

Me emme lähteneet syömään kilpaa, vaan tyydyimme ihan "lastenpihveihin". Minun pihvini oli puolen kilon luokkaa ja parempi puolisko tyytyi listan pienimpään vähän yli 200 gramman pihviin. Saimme paikan aivan paistopisteen läheisyydestä. Melkoisen hyvät tuoksut sieltä levisivät ilmaan ja täpötäydessä ravintolassa ruokaa odotellessa ehti tulla jo melkoinen nälkä.

Ravintolasalia kiersi yleisöä viihdyttämässä kaksi pappaa. Toinen heistä soitti kitaraa ja toinen viulua. He parkkeerasivat vuoron perään eri pöytien kohdalle ja esittivät toivekappaleita. Emme osanneet toivoa mitään, kun emme oikein tunne herrojen edustamaa musiikkigenreä. He eivät myöskään oikein tunteneet mitään suomalaista, mutta kokeilivat kuitenkin luikauttaa John Denverin 1970-luvun klassikon Take Me Home, Country Roads. Vaikka kappaleen nimen ja esittäjän jouduinkin kysymään Googlelta, on kappaleen kertosäe tuttu. Herrat kysyivät kappaleen jälkeen, tunnistimmeko kappaleen. Pakko siinä oli myöntävästi vastata ja nostaa hattua herrojen ammattitaidolle. Hienosti osasivat valita turistillekin tutun kappaleen ja he myös esittivät sen hienosti. Erityisesti kitaraa soittavan herra lauluääni oli kuin tehty tällaisen musiikin esittämiseen. Pienen tipin verran rikkaampina herrat jatkoivat seuraavaan pöytään.

Laskunmaksun ajan koittaessa pääsimme vihdoin asiaan, kun kaksi australialaista kokelasta kuulutettiin lavalle paiskaamaan tassua pihvin kanssa. Spottivalot sytytettiin ja kisakellot käynnistettiin. Yleisö rynni korokkeella olevan kilpailupöydän ympärille räpsimään valokuvia. Emme jääneet seuraamaan koitosta loppuun asti, mutta ilmeisesti urakka jäi kokeilailla kesken. Ainakaan nettisivujen mukaan kyseisenä päivänä ei onnistuneita suorituksia ollut.

Ai niin, miltäs se ruoka maistui? Big Texan Steak Ranchilla kyllä osataan pihvit paistaa. Silti odotimme jotenkin vielä ihmeellisempää elämystä. Vastaavantasoisia pihviravintoloita on Texas varmasti väärällään. Esimerkiksi Dallasissa söimme paljon paremmat pihvit Y.O. Steak Ranchilla. Big Texan oli kuitenkin hinta-laatusuhteeltaan hyvä ja lisäksi heidän omat oluensa olivat mainioita. Niitä saa myös usean pienen lasin maistelupakettina, jota päädyin kokeilemaan. Jos enempi oluen litkiminen kiinnostaa, on ravintolalla myös limusiinipalvelu, joka hoitaa ruokailijat ilmaiseksi majapaikasta ravintolaan ja takaisin. Auton keulalla komeilevat Texas Longhornin sarvet, kuinkas muuten.

Seuraavaksi: osa 7: Santa Fe