sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Vihdoinkin Finnjävel

Jossain vaiheessa, olisiko ollut loppuvuodesta 2015 alkaen, havaitsin Henri Alénin twiiteissä jotain omituista. Lyhyissä viesteissä oli jotain kovin vihjailevaa. Maakuntamatkallakin oltiin ja jotain isoa oli tulossa. Hmm. Mielenkiintoni heräsi.


No, maakuntamatkan anti kiteytyi osoitteeseen Eteläranta 16 Helsinkiin avattuun ravintola Finnjäveliin, jossa ajatuksena on tuoda suomalainen perinneruoka modernisti ja hienosti esille fine dining -hengessä. Mukana projektissa oli alusta asti myös Suomen tämänhetken ykkösravintola (henkilökohtainen mielipide) Demossa mukana oleva Tommi Tuominen. Kun siis idea oli erikoinen ja osaaminen huippuluokkaa, ei aihe juuri mielenkiintoisempi olisi voinut olla.


Ravintolan perustamisesta syntyi myös tv-sarja. Nämä kahdeksan jaksoa ovat pyörineet jo uusintana ja varmaan uusinnan uusinnan uusintanakin, mutta vielä en ole ehtinyt katsoa ensimmäistäkään. Taltioituina ne kuitenkin ovat. Olen vähän säästellyt sarjan katsomista siihen asti, että ehdin itse tutustua ravintolaan asiakkaan ominaisuudessa. Sen verran tietoja on kuitenkin minunkin korviini tihkunut, että tiedän suunnilleen kaiken mahdollisen ravintolassa olevan juuri sinne suunniteltua. Tämä koskee sisustusta, astioita, aterimia ja taustamusiikkia.


Finnjävel on alusta asti ollut aikarajattu projekti. Ravintola on auki syksylle 2018. Sen jälkeen tapahtuu jotain muuta. Herrat Alen ja Tuominen vuorottelevat keittiössä niin, että jompi kumpi on joka ilta paikalla. Niinpä tammikuussa päätin, että pöytävaraus on tehtävä heti, ettei vain jää käynti kokonaan väliin. Näin tehtiin ja lopulta koitti se odotettu ilta, kun oli aika astua sisälle ravintolaan ja katsoa mitä herkkuja eteemme loihditaan.

Finnjävel tarjoilee seitsemän ja kymmenen ruokalajin maistelumenuja. Näille molemmille on valikoituina kaksi viinipakettia. Toinen on valittu ruokien ehdoilla, toisessa hellitään todellista viininystävää vähän iäkkäämmillä vuosikerroilla. Me päädyimme kymmeneen ruokalajiin. Minä otin annoksille kaveriksi viinipaketeista ensin mainitun, joka oli myös se edullisempi vaihtoehto.

Alkuun nautimme lasilliset talon samppanjaa, joka virittikin meidät hienosti tunnelmaan. Pöydästä löytyi lunttilappu, josta kävivät ilmi nauttimamme ruoat ja juomat. Kaukaa viisaasti otin tästä kuvan jo heti kärkeen. Näin todistusaineistoksi jäi myös mustaa valkoisella omien muistikuvien lisäksi.


Illallinen alkoi kavalkadilla keittiön tervehdyksiä. Näistä ensimmäisenä saimme eteemme karjalanpiirakan munavoilla hieman modernimpana versiona. Piirakan komponentit eli rukiinen kuori ja riisipuuro löytyivät, mutta riisi oli tässä versiossa kokonaan kuoren sisällä piilossa. Maku oli tuttu.


Toisen keittiön tervehdyksen sisällön ehdin jo unohtaa. Keittiön tervehdyksiä ei mainittu lunttilapussa. Parempi puolisko muisteli, että siinä olisi ollut omenaa. Joka tapauksessa nämä pienet purtavat tarjottiin "kiukaalta" ja niiden maussa oli jotain tervaisen savuista.


Edellisen kanssa samaan aikaan pöytään tuotiin myös muikkutikkari. Parempi puolisko oli ilmoittanut etukäteen olevansa mieluummin syömättä muikkuja ja silakoita. Hänen tikkarissaan olikin ahventa.


Ensimmäinen varsinainen annos oli ohrapuuro. Mukana oli pinaattia, ternimaitohyytelöä sekä raksuvaa "popcorn"-ohraa. Ensimmäisen annoksen kaveriksi oli valittu luoteis-Espanjasta Bodegas Gandecon Capricho Val Paxariñas -valkoviini. Viini oli etenkin tuon raksuvan ohran kaveri.


Seuraavaksi vuoroon tuli lammaskaali. Lehtikaalin sisältä löytyi lammastartar ja talon omaa sinappia. Lautaselta löytyi myös sinappimajoneesia lisäsinappisuutta kaipaavalle. Etenkin tuon lisäsinapin kanssa annos oli erinomainen. Ranskan Burgundista saapunut Dominique Pironin Morgon Côte du Py -punaviini sopi annokselle hienosti.


Samainen viini oli kaveri myös seuraavalle annokselle. Juuri paistettu verilettu tarjottiin puolukkamarmeladin kanssa. Minä olen aina pitänyt veriletuista, koulussakin ne olivat aina niitä parempia ruokia. Ilmeisesti osalle ravintolakävijöistä verilettu ei ole ollut suosikki, koska kuulemma tämä on ollut joillekin se menun pahin pelkokerroin. Annos itsessään, ja etenkin yhdessä viinikaverinsa kanssa, oli aivan mahtava. Suolainen lettu ja makea marmeladi olivat aivan mahtava yhdistelmä. Viini oli ehkä vieläkin parempi pari tälle annokselle kuin lammaskaalille.


Seuraava annos oli otsikoltaan maakuopasta. Maakuopan sijaan haudutus oli tapahtunut uunissa, mutta kyllä tällä minut olisi helposti hämännyt. Pehmeäksi muhinut sipuli tuotiin tarjolle oman meijerin vuolukerman ja rapean sipulin kera. Sipuli oli vielä kuorensa sisällä, josta sen sai itse puristaa lautaselle. Kuorille tuotiin erillinen astia. Sipuliannokselle kaveriksi lasiin kaadettiin Ranskan Elsassista kotoisin olevaa Domaine Vogtin kolmen rypäleen sekoitusta, valkoviini Les Perles Raresia.


Seuraavaksi olikin vuorossa silakkaa mähnän kera. Mähnä ei sano minulle mitään, mutta käytännössä mukana oli ainakin pikkelöityä kurkkua. Paremman puoliskon annoksessa silakka oli korvattu kurkulla. Oli kuulemma erinomaisesti hoidettu tilanne. Hänen annokseensa oli lisätty leivänmuruja, jotka oli paistettu rapeaksi. Arvelimme, että paistamisessa oli kenties käytetty ahvenen paistamiseen käytettyä voita, koska tässä murussa oli vahva kalainen maku. Aivan mahtavan upeasti oli siis onnistuttu korvaamaan annoksen pääraaka-aine ihan erilaisella asiakkaan mieltymysten mukaisesti, mutta silti säilytetty alkuperäisen annoksen henki. Ei mikään simppeli tehtävä. Tästä kuuluu kyllä iso hatunnosto keittiöväelle.


Seuraava annos oli lohileipä. Erään henkilökunnan jäsenen mummon yli satavuotiaaseen hapanjuureen leivottu vielä lämmin ruisleipä sai kaverikseen kuohkeaksi vatkattua voita, jonka päälle oli raastettu lohta. Suurina ruisleivän ystävinä tykkäsimme annoksesta todella paljon. Viinipaketista ei tälle annokselle löytynyt paria, mutta annokselle sai niin halutessaan ottaa kaveriksi Finnjävelin nimikko-olutta, joka oli Hoppingbrewstersin panema lakritsijuurella ja puolukalla maustettu gruit pale ale. En voinut vastustaa tällaista kiusausta. Olut oli erinomaisen raikas, joskaan en siitä lakritsijuurta tai puolukkaa löytänyt. Ruisleivän kanssa se kuitekin maistui erinomaisesti. Jos tätä juomaa saisi jostain ostettua kotiin, voisin mielelläni sitä kesähelteellä maistella.


Seuraavan annoksen kohdalla saimme jälleen hieman erilaista syötävää. Parempi puolisko oli ilmoittanut myös sisäelimet mieluiten pois jätettävien listalle. Minun annoksessani oli poron sydäntä, maksaa ja luuydintä. Maksa mainittiin ruokalistan englanninkielisessä tekstissä, mutta tarjoilija ei siitä maininnut, enkä sitä kyllä itsekään annoksesta maistanut. Joskaan en ole poron maksaa koskaan syönyt. Paremman puoliskon annoksessa poro oli korvattu palsternakalla. Jälleen keittiössä oli oltu tarkkana, sillä annos ei kuulemma lainkaan maistunut korvikkeelta.


Liki kolme tuntia pöydässä istuttuamme olikin jo pääruoan aika. Siika oli saanut kaverikseen hiillostettua purjoa ja ituja sekä purjotuhkaa. Tälle annokselle juomaksi lasiin kaadettiin Ranskan Burgundista tulevaa Mersault Les Charmes 1er Cru valkoviiniä. Juoma ja ruoka toimivat kivasti yhteen.


Ennen jälkiruokia oli varsinaiseen ruokalistaan kuulumattoman juustonumeron vuoro. Tämä oli toki valinnainen, mutta kotimaiset cheddar ja sinihomejuusto houkuttelivat. Juustojen kanssa valitsin tarjoilijan suosituksesta portviiniä. Juoma sopi mainioiden juustojen kanssa erinomaisesti.


Ennen jälkiruokiin siirtymistä oli välissä ylimääräinen ohjelmanumero teemalla mämmi. Mämmi oli annoksessa kuivan keksin muodossa.


Ensimmäinen jälkiruoka oli nimeltään takatalvi. Se koostui laakerinlehtisemifreddosta ja mustaherukkakompotista. Semifreddo oli vielä kuorrutettu valkosuklaalla. Pöydässä komeus sai päälleen vielä karamellikastiketta. Tällä kertaa juomana ei ollut viini vaan siideri, Fiskarsista saapuva Kuuran Ice Cider. Yhdistelmä toimi kivasti.


Toisen jälkiruoan nimenä oli rikkaat ritarit. Kanelipullan makuinen vanukas tarjoiltiin mansikkasorbetin kanssa. Toisen jälkiruoan viinikumppanina oli puolikuiva samppanja, Veuve Clicquot Demi Dec. Kyseinen juoma ei ole mikään suosikkini, mutta yhdessä ruoan kanssa se kävi hyvin.


Maittava ateria jäisi vähän torsoksi ilman kahvia. Espressoa mietimme, mutta kuulemma Finnjävelin tapana on tarjota pannukahvia. No, mikäs siinä sitten. Kyllähän tuo käy. Pannukahvia en nyt ihan varmasti voi sanoa aiemmin juoneenikaan, kun en ole varsinainen eräihminen. Tummapaahtoinen kahvi oli erinomaista. Keittiö muisti meitä vielä petit fourseilla, joista löytyi jalluganachea, mustikkamarmeladia ja puolukkasuukko. Nämä kaikki olivat kahvin kanssa todella hyviä, etenkin tuo ensin mainittu. Keskellä viikkoa viinipaketin ja pari bonusta siihen päälle jo nauttineena jätin digestiivin väliin. Näin jälkeenpäin harmittaa, etten tullut kuitenkin kysyneeksi tarjolla olleita vaihtoehtoja.


Kuvat olivat tällä kertaa tavallistakin kehnompia. Tila oli hieman hämärä ja kuvaamiseen olisi pitänyt keskittyä ihan eri tavalla, jos olisi halunnut parempaa laatua. Minulle tärkeintä oli kuitenkin itse ruokailu. On ikävää antaa annosten odotella ihan vain valokuvauksen vuoksi. Se olisi väärin loistavaa ruokaa kohtaan.

Ja siis loistavaahan tämä ruoka oli. Kun palvelussakaan ei ollut moitittavaa, tila oli miellyttävä ja näin myös Henri Alenin työn touhussa keittiössä heti sisään saapuessamme ja pari kertaa alakerrassa huoltotauon merkeissä vieraillessani, ei aterian jälkeen voinut kuin todeta kokemuksen jokaisen euron ja sentin arvoiseksi. Paljon mieluummin tuhlaan rahani tällaisiin elämyksiin kuin johonkin turhanpäiväiseen materiaan.

Ravintolan ruokalista on varmaan ehtinyt vaihtua jo moneen kertaan sitten tässä kuvatun vierailumme, tämä teksti odotteli viimeistelyä useamman kuukauden ajan.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Pizzojen taisto: Napoli vastaan Rooma

Pizza on kotoisin Italiasta. Aitoa italialaista pizzaa on olemassa kahta päätyyppiä, paksupohjaista napolilaista ja ohutpohjaista roomalaista. Kesälomallamme tutustuimme molempiin, aiemmissa postauksissani kuvailin pizzamatkaamme niin Napolin kuin Roomankin osalta. Yksi matkamme leikkimielinen teema oli pohtia kumpi näistä tyyleistä on parempi. Tämä pohdinta on aiheena tällä kertaa.


Aito napolilainen pizza on määritelty varsin tarkasti. Tomaatin lajike pitää olla nimenomaan San Marzano, paistolämpötilan ja -ajan hyvin tarkasti oikeat. Roomalaisen pizzan osalta en netistä hakemalla löytänyt vastaavaa määritelmää. Roomassa muutoinkin pizzan tyylivaihtelu oli suurempaa. Pääosa oli ohutpohjaisia, mutta sitten löytyi Pizzariumin tyylisiä slaissipaikkoja, joissa pohja oli paksumpi.


Oikeastaan valinta paremman pizzatyylin osalta ei ollut edes vaikea. Napolilainen pizza oli meidän molempien mielestä ylivoimaisesti parempi. Aiemmin olemme Italiassa lähinnä syöneet roomalaistyylisiä pizzoja ja tykänneet niistä kovastikin. Nyt kuitenkin Napolin jälkeen Rooman pizzat olivat melkoisen tylsiä. Kuvaavaa lienee sekin, että Roomassa on useampikin napolilaista pizzaa tarjoava pizzeria. Päinvastaiseen emme törmänneet.

Onneksi kunnon napolilaista pizzaa on tarjolla myös Helsingissä. Keskustassa, Sofiankadulla, sijaitseva Via Tribunali paistaa pizzansa napolilaisessa kaasu-uunissa. Oulunkylästä puolestaan löytyy napolilaista sähköuunia käyttävä Capperi. Molemmilla on jonkin tahon myöntämä virallinen sertifikaatti pizzojen napolilaisuudesta. Ensin mainittu on saanut sertifikaatin itse Associazione Verace Pizza Napoletanalta. Jälkimmäisen sertifikaatti on miltei saman kuuloiselta Associazione Pizza Napoletana Gourmet -järjestöltä. Molempia pizzerioita olemme päässeet kokeilemaan kolme kertaa ja kumpaisestakin olemme tykänneet kovasti.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Pizzalla tai parilla Roomassa

Kesäloman Italian matka sisälsi Napolin lisäksi myös toisen pizzakohteen: Rooman. Roomalainen pizza poikkeaa napolilaisesta varsin merkittävästi ja aionkin vielä erikseen vertailla näitä keskenään. Tällä kertaa paneudun kuintenkin matkan Rooman osuuden pizza-antiin.


Roomalainen pizza on perinteisesti pohjaltaan ohut ja rapea. Täytteitä pizzaan laitetaan maltilla. Raaka-aineiden laatuun kiinnitetään erityistä huomiota, samoin kuin Italiassa ruoan kanssa muutenkin.


Emme varsinaisesti kierrelleet ympäri kaupunkia pizzerioiden perässä. Viiden päivän vierailullamme vietimme aikaa lähinnä keskustan nähtävyyksiä katsellen. Parhaiksi useilla listoilla mainitut pizzeriat sijaitsivat enimmäkseen kaupungin laita-alueilla, joten ne jäivät meiltä nyt kokeilematta. Onneksi kuitenkin joitain helmiä osui reittiemme varrelle. Yksi näistä oli roomalaisen pizzan supertähti Gabriele Boncin Pizzarium, joka sijaitsee kivasti Vatikaanin lähellä, yhden kadunkulman päässä Vatikaanin museota lähimmältä metroasemalta.


Pizzarium on nopean ruokailijan slaissipaikka. Tiskistä valitaan halutut pizzat, joista saksilla leikataan sopiva pala ja laitetaan uuniin lämmitykseen. Pizzat olivat maukkaita, mutta pohja oli jotain ihan muuta kuin mitä roomalaiselta pizzalta olin tottunut odottamaan. Pohja oli rapea, mutta se oli myös paksu ja leipämäinen.


Aiemmalta 16 vuoden takaiselta Rooman matkaltamme oli jäänyt mieleen se, että kaikissa itseään kunnioittavissa pizzerioissa oli puu-uuni. Nyt tuntui, ettei puu-uuneja löytynyt enää mistään. Tuossa yläpuolella näkyvässä pizzassa ei ole lainkaan kärähtänyttä reunaa, mikä yleensä paljastaa puu-uunin käytön. Tosin tällaisen uunin olemassaolo ei yleensä jää arvailun varaan, se on sijoitettu aina näkyvälle paikalle. Tämä Trattoria Il Girasolen pizza oli todella hyvä, mutta jotenkin niitä mustuneita reunoja Italiassa odottaa pizzastaan löytyvän. Girasolelle tulee muuten erityismaininta pianistista, joka paikan päällä soitteli asiakkaiden iloksi. Valitettavasti olimme itse paikkaan saapuessamme niin väsyneitä, että valitsimme mieluiten rauhallisen pöydän etäällä musiikista. Sellaisiakin löytyi.


Onneksi lopulta niitä puu-uunejakin löytyi. Trasteveressa kävimme myöhäisellä lounaalla Trattoria da Augustossa. Paikka on kuulemma etenkin viikonloppuisin ammutun täynnä, joten oletettavasti tämä iltapäivän ajoitus oli varsin hyvä. Tuolloin syöjiä ei ollut kuin noin kolmasosassa pöydistä. Palvelu oli tyypillisen italialaisen välinpitämätöntä, mutta pizza oli erinomaista. Pohja ei ehkä ollut ihan oikeaoppinen roomalainen, kuten paikan nettisivuillakin kerrotaan. Reunat olivat normaalia roomalaista pizzaa enemmän kohonneet.


Kenties tyypillisin puu-uunissa paistettu roomalainen pizza tuli vastaan kotiinpaluupäivän lounaalla. Aikataulu alkoi käydä jo vähän tiukaksi lentokentälle siirtymisen kannalta, joten ravintolan valintaan ei jäänyt aikaa tuhlattavaksi. Pöllähdimme sisälle ensimmäiseen kohdalle osuneeseen paikkaan, joka sattui olemaan Pizzeria La Scalinata. Paikan pizza oli juuri sellainen kuin pitikin, pohja oli ohut ja rapea. Pizza oli reunastaan juuri sopivasti kärähtänyt.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Pizzalla tai parilla Napolissa

Tänä kesänä herkkusuiden tie vei Italiaan. Kun kerran yksi kohteemme oli pizzan syntypaikka Napoli, oli pakko ottaa ilo irti ja maistella näitä herkkuja oikein kunnolla. Söimme vähän enemmän kuin pari pizzaa.


Pizzan kaltaisia leipiä on tehty vuosituhansia Välimeren maissa. Löytöretkien myötä Eurooppaan rantautunut tomaatti oli kuitenkin se puuttuva palanen, jonka loksahdettua kohdalleen varsinainen pizza syntyi. Napolissa on edelleen toiminnassa 1700-luvulta asti asiakkaita palvelleita pizzerioita.


Tomaatti viihtyy hyvin Napolin alueella. Näillä tienoin tehdään myös Italian parasta mozzarellaa. Pizzan raaka-aineet löytyvät siis läheltä. Napolilainen pizza on hyvin yksinkertainen, täytteillä ei varsinaisesti juhlita. Siksi onkin erinomaisen tärkeää, että raaka-aineet ovat huippuluokkaa. Näin syntyy täydellinen pizza.


Napolilaisen pizzan tunnistaa pehmeästä pohjasta ja paksuista reunoista. Jotta pizza olisi aito napolilainen, täytyy sen olla reunastaan rakkuloille palanut. Pizza paistetaan liki 500-asteisessa uunissa hyvin nopeasti.


Vierailimme kahdessa kuuluisassa pizzeriassa. Postauksen ensimmäinsen kuvan margherita on kuvattu Pizzeria Brandissa, jossa kyseinen pizza on keksitty vuonna 1889 kuningatar Margheritan kunniaksi. Brandi on ollut toiminnassa vuodesta 1780 asti, joten kokemusta pizzanpaistamisesta on.

Yllä olevan kuvan pizza on Gino Sorbillon ravintolasta. Paikkaan on ilmeisesti aina tolkuttomat jonot. Ovella päivitystävälle kaverille kerrotaan nimi sekä seurueen koko ja jäädään odottelemaan omaa vuoroa. Systeemi oli vähän epämääräinen. Härdelli ovella on valtaisa, eikä aina oikein meinaa saada selvää ketä huudellaan. Meidän vuoromme ehti varmaankin mennä ohi. Onneksi homma selvisi ja saimme pöydän käytyämme kyselemässä ovipäivystäjältä tilannetta. Pizzat olivat hyviä, mutta eivät oleellisesti parempia kuin muissa Napolin paikoissa.


Huonoa pizzaa emme Napolista löytäneet. Sen sijaan kotimaiseen pizza-antiin tottuneelle osa listan artikkeleista voi olla hieman yllättäviä. Jos raaka-ainelistassa ei mainita tomaattia, ei sitä pizzassa ole. Sama juttu on myös juuston kanssa. Tomaatittomat ovat valkoisia pizzoja. Juustottomia ovat ainakin marinara, jossa on vain tomaattikastiketta ja oreganoa. Sekä valkoiset pizzat että marinara ovat kyllä kokeilemisen arvoisia.

Pizzan lisäksi Napolilla on tarjota todella hyviä meren antimia. Syöminen on kaupungissa myös paljon halvempaa kuin esimerkiksi Roomassa. Napoli nousi meillä ehdottomasti yhdeksi ruokamatkakohdesuosikiksi. Palaamme varmasti maistelemaan näitä herkkuja uudemmankin kerran.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Burgerilla tai parilla Oslossa

Kesäkuussa kaiken muuttohässäkän keskellä työnantaja tarjosi tilaisuuden päästä tuulettamaan pääkoppaa kolmeksi päiväksi NDC-tapahtumaan Osloon. Koska tapahtuma päättyi sopivasti perjantaina, päätin jatkaa vierailua omaan piikkiin viikonloppuna. Parempi puolisko saapui paikalle perjantaina. Palasimme kotiin yhdessä sunnuntaina.


Burgeripaikkoja löytyi Oslostakin. Ensimmäisenä testasin vielä yksin liikkeellä ollessani paikan nimeltään Burger Joint. Hauskan näköinen ravintola on tehty ruokarekan näköiseksi. Ravintolasalin ja keittiön välissä on ruokarekan kylki.


Söin perus juusto-pekoni-burgerin bataattiranskalaisilla. Burgeri oli erinomaisen mehukas ja maukas. Ranskalaiset olivat nekin kelpo tavaraa.


Kävimme viikonlopun aikana yhdessä syömässä burgerin aivan Burger Jointin lähellä sijaitsevassa Døgnvill Burger Tjuvholmenissa. Täälläkään ei burgerissa ollut valittamista. Myös bataattiranskalaiset olivat erinomaisia. Enemmän ravintolamaisessa Døgnvill Burgerissa myös palvelu oli kohdillaan.


Lopulta päädyimme burgerille vielä kolmanteenkin paikkaan samoille hoodeille ennen kotiinpaluuta. Paikaksi valikoitui Burgerhouse Aker Brygge. Tämä paikka ei pärjännyt aiemmille. Burgeri oli ihan ok, mutta ei mikään erityinen. Palvelu oli sinällään ystävällistä, mutta tilaukset tuppasivat unohtumaan matkalla.


Oslon tarjonta oli asiallista, joskin melkoisen kallista. Kahden hengen burgeriateriasta ei oikein alle 50€ selvinnyt. Vastaavanlaisen työreissun yhteydessä voisin hyvinkin jatkaa tutkimuksia, muutoin tuskin on ihan heti Oslon matkoja luvassa.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 9: Los Angeles

Edellinen osa: osa 8: Sedona

Ruokamatkan matkakertomus on nyt viimein viimeisessä osassaan. Matka kesti kaikkiaan yli seitsemän viikkoa, mutta tämän matkakertomuksen kanssa on mennyt reilusti pitempään. Vaan parempi myöhään kuin ei milloinkaan.


Viimeinen kohteemme oli Los Angeles, jonne Route 66 päättyy. Majoituimme kolmeksi yöksi tuttuun Hollywood Orchid Suites -hotelliin Hollywoodiin. Sieltä käsin teimme autoretkiä eri puolille tätä giganttista kaupunkialuetta, jota Los Angelesin piirikunnaksi kutsutaan. Myös Route 66:n päätepisteessä Santa Monican rantalaiturilla kävimme piipahtamassa. Päätepisteen merkkejä on muuten kolme kappaletta. Kaksi virallisempaa on hieman sivummassa ja se kuvatuin löytyy tuolta laiturilta.


Los Angelesista tarinaa riittäisi vaikka kuinka, mutta yritän nyt pitäytyä ruoka-aiheissa. Kaupunki on USA:n muiden suurkaupunkien tapaan etsinisesti hyvin kirjava ja se näkyy ruokatarjonnassa. Etenkin meksikolainen ja eri aasian maiden keittiöt ovat vahvasti läsnä.


Mahtavasta tarjonnasta huolimatta päädyimme tämänkertaisella Los Angelesin vierailulla syömään varsin tylsästi. Olimme yksinkertaisesti nälän sattuessa liikkeellä väärissä paikoissa. Onneksi sentään jotain mielenkiintoistakin pääsimme maistamaan.


Käytyämme kierroksella ainoalla edelleen Hollywoodissa toimivalla elokuvastudiolla Paramountilla, päädyimme jonottelemaan hodareita legendaariselle Pink's -kiskalle, joka sijaitsee siinä ihan lähistöllä. Muut jonottelijat olivat paikallisia, joilla oli hyvin selvät sävelet tilauksen suhteen. Meillä paikan listassa oli vähän enemmän tavaamista. Päädyimme lopulta tilaamaan pari hodaria peruslistalta. Paikalliset näkyivät pääosin tilaavan hodareita erikoislistalta.


Pink'sin hodarit olivat erinomaisia. Olimme syöneet näitä herkkuja jo aiemmin heidän Universal Studioilla sijaitsevalla kojullaan. Silti tämä alkuperäinen koju oli mielenkiintoisempi. Valikoima oli ihan eri luokkaa. Lisäksi tarjolla oli muutakin kuin hodareita.


Hollywoodissa aivan hotellin nurkilla kävimme helteisen sään kunniaksi ottamassa kylmät kahvijuomat Coffee Bean & Tea Leafilla. Hollywood Boulevardilla Hollywood Walk of Famen suosituimmalla osuudella sijaitseva kahvila oli hämmentävän rauhallinen. Tämän kalifornialaisen kahvilaketjun kylmäuutettu kahvi osoittautui paljon Starbucksin vastaavaa paremmaksi.


Matkallamme tapahtui kaikenlaista muutakin kuin ruokaan liittyvää. Itse matka on paljon tarkemmalla tasolla dokumentoituna matkablogin puolella. Kirjoitin matkamme pohjalta myös Route 66 -aiheisen pienen matkaoppaan, Route 66 - lyhyt oppimäärä. Kiitokset lukijoille kärsivällisyydestä. Piakkoin onkin vuorossa hieman asiaa tämän kesän ruokamatkasta Italiaan.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 8: Sedona

Edellinen osa: osa 7: Santa Feseuraava osa: osa 9: Los Angeles

Oli melkein päässyt unohtumaan tämä viime kesän ruokamatkan tarina. Yritän nyt saada nämä kaksi viimeistä osaa vihdoin julkaistua. Tämänkertaisen osan aiheena on yhden yön vierailumme Sedonan kaupungissa Arizonan osavaltiossa.


Sedona ei varsinaisesti ole mikään erityinen ruokamatkakohde. Kaupunkiin tullaan yleensä joko hihhuloimaan voimapyörteiden takia, tai sitten ihailemaan upeita punaisia kallioita. Kaupungin läheisyydessä on myös paljon vaelluspolkuja, joiden varsilta upeita maisemia voi katsella.


Meidän reitillemme Sedona osui sopivan sijaintinsa vuoksi. Tarvitsimme majapaikan osavaltion pääkaupungin Phoenixin ja Grand Canyonin väliselle etapille. Sedona oli etukäteen täysin tuntematon paikka, mutta Lonely Planetin Southwest USA -oppaan kuvaus kaupungin upeista maisemista sai meidät vakuuttuneiksi.


Ensimmäinen paikallinen ruokaerikoisuus tuli vastaan iltapäivällä Black Cow -kahvilasta jäätelöitä ostaessamme. Tarjolla oli kaktusjäätelöä. Opuntiakaktuksen hedelmistä, joita kutsutaan nimellä prickly pear (suom. "piikikäs päärynä"), tehty jäätelö ei ollut kummoista, mutta eipä vastaavaa ole aiemmin tullut vastaan. Kannattaa maistaa, mutta lisäksi voi olla hyvä ottaa jotain tutumpaa makua varmuuden vuoksi.


Kaupungissa on ravintoloita joka lähtöön. Valitsimme illallispaikaksi kuitenkin klassisia paikallisherkkuja tarjoilevan Cowboy Club Grille & Spiritsin. Valitsimme alkuun alkupalalajitelman, jossa oli kaikenlaista suomalaisittain eksoottista. Mukana oli biisoninlihaa, kalkkarokäärmemakkaraa ja kaktusranskalaisia. Kastikevaihtoehdoissa oli mukana kaktushilloa. Tässä muodossa tykkäsimme piikkipäärynästä enemmän kuin jäätelössä.


Makkara oli hyvää, biisoni sitkeää ja ranskalaiset ihan ok. Pääruoaksi listalta valikoitui, ylläri pylläri, burgeri. USA:ssa pitäisi burgerit osata, tämä ei ollut kovinkaan kummoinen.


Sedonan ruokakokemukset putosivat siis lähinnä lokeroon erikoisuudet. Muutoin syömämme ruoka ei kaupungissa kohonnut erityisen korkealle koko reissun tilastoissa. Sedonasta löytyy kuitenkin paljon muitakin ravintoloita. Lisäksi kaupunki, ja etenkin sen ympäristö, on todella kaunis. Annan siis tälle kaupungille suuren suosituksen.

Seuraavaksi: osa 9: Los Angeles

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...