Texasissa kaikki on aina suurempaa. Tämä koskee paitsi autoja ja etäisyyksiä myös pihvejä. Route 66 -reitille palattuamme kävimme tutustumassa Amarillossa 2 kg pihvin syömishaasteestaan tunnettuun Big Texan Steak Ranch -ravintolaan.
Ravintola on alunperin perustettu tien 66 varrelle vuonna 1960. Kymmenen vuotta myöhemmin se siirtyi nykyiselle paikalleen interstaten 40 lähelle. Nykyisin samaan kompleksiin kuuluu myös motelli.
Valtava pihviannos ja siihen liittyvä haaste syntyi erään nälkäisen lehmipojan syötyä ravintolassa kahden kilon verran lihaa ja valtavan kasan lisukkeita. Tuolloin ravintolan omistaja oli hämmästyneenä todennut, että vastaavan annoksen syömiseen pystyvä saa syödä hänen ravintolassaan ilmaiseksi. Aikarajaksi asetettiin yksi tunti.
Vuosien varrella pihviannoksen on syönyt melkoinen joukko nälkäisiä miehiä ja naisia. Ravintolan nettisivuilla on lista onnistuneista suorituksista. Epäonnistuneita yrityksiä lienee varmasti huomattavasti enemmän. Suomalainen näyttelijä Ville Haapasalokin kävi tätä haastetta kokeilemassa omassa Haapasalo Goes America -sarjassaan siinä kuitenkaan onnistumatta.
Ilmeisesti tällainen kilpasyöminen on Jenkkilässä ihan oma urheilulajinsa. Kilpailijoilla on oma yhdistyksensä ja kaikkea. Big Texan Steak Ranchin haasteen ennätyksenhaltija on kilpasyömistä enemmänkin harrastava Molly Schuyler. Hän on lajissaan ehdottoman lahjakas, sillä ennätystulos alle 4,5 minuuttia on melkoisen kovan kuuloinen. Hän suoritti haasteen onnistuneesta kolme kertaa saman päivän aikana huonoimmankin ajan ollessa reilusti alle kymmenen minuuttia.
Me emme lähteneet syömään kilpaa, vaan tyydyimme ihan "lastenpihveihin". Minun pihvini oli puolen kilon luokkaa ja parempi puolisko tyytyi listan pienimpään vähän yli 200 gramman pihviin. Saimme paikan aivan paistopisteen läheisyydestä. Melkoisen hyvät tuoksut sieltä levisivät ilmaan ja täpötäydessä ravintolassa ruokaa odotellessa ehti tulla jo melkoinen nälkä.
Ravintolasalia kiersi yleisöä viihdyttämässä kaksi pappaa. Toinen heistä soitti kitaraa ja toinen viulua. He parkkeerasivat vuoron perään eri pöytien kohdalle ja esittivät toivekappaleita. Emme osanneet toivoa mitään, kun emme oikein tunne herrojen edustamaa musiikkigenreä. He eivät myöskään oikein tunteneet mitään suomalaista, mutta kokeilivat kuitenkin luikauttaa John Denverin 1970-luvun klassikon Take Me Home, Country Roads. Vaikka kappaleen nimen ja esittäjän jouduinkin kysymään Googlelta, on kappaleen kertosäe tuttu. Herrat kysyivät kappaleen jälkeen, tunnistimmeko kappaleen. Pakko siinä oli myöntävästi vastata ja nostaa hattua herrojen ammattitaidolle. Hienosti osasivat valita turistillekin tutun kappaleen ja he myös esittivät sen hienosti. Erityisesti kitaraa soittavan herra lauluääni oli kuin tehty tällaisen musiikin esittämiseen. Pienen tipin verran rikkaampina herrat jatkoivat seuraavaan pöytään.
Laskunmaksun ajan koittaessa pääsimme vihdoin asiaan, kun kaksi australialaista kokelasta kuulutettiin lavalle paiskaamaan tassua pihvin kanssa. Spottivalot sytytettiin ja kisakellot käynnistettiin. Yleisö rynni korokkeella olevan kilpailupöydän ympärille räpsimään valokuvia. Emme jääneet seuraamaan koitosta loppuun asti, mutta ilmeisesti urakka jäi kokeilailla kesken. Ainakaan nettisivujen mukaan kyseisenä päivänä ei onnistuneita suorituksia ollut.
Ai niin, miltäs se ruoka maistui? Big Texan Steak Ranchilla kyllä osataan pihvit paistaa. Silti odotimme jotenkin vielä ihmeellisempää elämystä. Vastaavantasoisia pihviravintoloita on Texas varmasti väärällään. Esimerkiksi Dallasissa söimme paljon paremmat pihvit Y.O. Steak Ranchilla. Big Texan oli kuitenkin hinta-laatusuhteeltaan hyvä ja lisäksi heidän omat oluensa olivat mainioita. Niitä saa myös usean pienen lasin maistelupakettina, jota päädyin kokeilemaan. Jos enempi oluen litkiminen kiinnostaa, on ravintolalla myös limusiinipalvelu, joka hoitaa ruokailijat ilmaiseksi majapaikasta ravintolaan ja takaisin. Auton keulalla komeilevat Texas Longhornin sarvet, kuinkas muuten.
Seuraavaksi: osa 7: Santa Fe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti