Pizzojen taisto: Napoli vastaan Rooma

Pizza on kotoisin Italiasta. Aitoa italialaista pizzaa on olemassa kahta päätyyppiä, paksupohjaista napolilaista ja ohutpohjaista roomalaista. Kesälomallamme tutustuimme molempiin, aiemmissa postauksissani kuvailin pizzamatkaamme niin Napolin kuin Roomankin osalta. Yksi matkamme leikkimielinen teema oli pohtia kumpi näistä tyyleistä on parempi. Tämä pohdinta on aiheena tällä kertaa.

Aito napolilainen pizza on määritelty varsin tarkasti. Tomaatin lajike pitää olla nimenomaan San Marzano, paistolämpötilan ja -ajan hyvin tarkasti oikeat. Roomalaisen pizzan osalta en netistä hakemalla löytänyt vastaavaa määritelmää. Roomassa muutoinkin pizzan tyylivaihtelu oli suurempaa. Pääosa oli ohutpohjaisia, mutta sitten löytyi Pizzariumin tyylisiä slaissipaikkoja, joissa pohja oli paksumpi.

Oikeastaan valinta paremman pizzatyylin osalta ei ollut edes vaikea. Napolilainen pizza oli meidän molempien mielestä ylivoimaisesti parempi. Aiemmin olemme Italiassa lähinnä syöneet roomalaistyylisiä pizzoja ja tykänneet niistä kovastikin. Nyt kuitenkin Napolin jälkeen Rooman pizzat olivat melkoisen tylsiä. Kuvaavaa lienee sekin, että Roomassa on useampikin napolilaista pizzaa tarjoava pizzeria. Päinvastaiseen emme törmänneet.

Onneksi kunnon napolilaista pizzaa on tarjolla myös Helsingissä. Keskustassa, Sofiankadulla, sijaitseva Via Tribunali paistaa pizzansa napolilaisessa kaasu-uunissa. Oulunkylästä puolestaan löytyy napolilaista sähköuunia käyttävä Capperi. Molemmilla on jonkin tahon myöntämä virallinen sertifikaatti pizzojen napolilaisuudesta. Ensin mainittu on saanut sertifikaatin itse Associazione Verace Pizza Napoletanalta. Jälkimmäisen sertifikaatti on miltei saman kuuloiselta Associazione Pizza Napoletana Gourmet -järjestöltä. Molempia pizzerioita olemme päässeet kokeilemaan kolme kertaa ja kumpaisestakin olemme tykänneet kovasti.

Pizzalla tai parilla Roomassa

Kesäloman Italian matka sisälsi Napolin lisäksi myös toisen pizzakohteen: Rooman. Roomalainen pizza poikkeaa napolilaisesta varsin merkittävästi ja aionkin vielä erikseen vertailla näitä keskenään. Tällä kertaa paneudun kuintenkin matkan Rooman osuuden pizza-antiin.

Roomalainen pizza on perinteisesti pohjaltaan ohut ja rapea. Täytteitä pizzaan laitetaan maltilla. Raaka-aineiden laatuun kiinnitetään erityistä huomiota, samoin kuin Italiassa ruoan kanssa muutenkin.

Emme varsinaisesti kierrelleet ympäri kaupunkia pizzerioiden perässä. Viiden päivän vierailullamme vietimme aikaa lähinnä keskustan nähtävyyksiä katsellen. Parhaiksi useilla listoilla mainitut pizzeriat sijaitsivat enimmäkseen kaupungin laita-alueilla, joten ne jäivät meiltä nyt kokeilematta. Onneksi kuitenkin joitain helmiä osui reittiemme varrelle. Yksi näistä oli roomalaisen pizzan supertähti Gabriele Boncin Pizzarium, joka sijaitsee kivasti Vatikaanin lähellä, yhden kadunkulman päässä Vatikaanin museota lähimmältä metroasemalta.

Pizzarium on nopean ruokailijan slaissipaikka. Tiskistä valitaan halutut pizzat, joista saksilla leikataan sopiva pala ja laitetaan uuniin lämmitykseen. Pizzat olivat maukkaita, mutta pohja oli jotain ihan muuta kuin mitä roomalaiselta pizzalta olin tottunut odottamaan. Pohja oli rapea, mutta se oli myös paksu ja leipämäinen.

Aiemmalta 16 vuoden takaiselta Rooman matkaltamme oli jäänyt mieleen se, että kaikissa itseään kunnioittavissa pizzerioissa oli puu-uuni. Nyt tuntui, ettei puu-uuneja löytynyt enää mistään. Tuossa yläpuolella näkyvässä pizzassa ei ole lainkaan kärähtänyttä reunaa, mikä yleensä paljastaa puu-uunin käytön. Tosin tällaisen uunin olemassaolo ei yleensä jää arvailun varaan, se on sijoitettu aina näkyvälle paikalle. Tämä Trattoria Il Girasolen pizza oli todella hyvä, mutta jotenkin niitä mustuneita reunoja Italiassa odottaa pizzastaan löytyvän. Girasolelle tulee muuten erityismaininta pianistista, joka paikan päällä soitteli asiakkaiden iloksi. Valitettavasti olimme itse paikkaan saapuessamme niin väsyneitä, että valitsimme mieluiten rauhallisen pöydän etäällä musiikista. Sellaisiakin löytyi.

Onneksi lopulta niitä puu-uunejakin löytyi. Trasteveressa kävimme myöhäisellä lounaalla Trattoria da Augustossa. Paikka on kuulemma etenkin viikonloppuisin ammutun täynnä, joten oletettavasti tämä iltapäivän ajoitus oli varsin hyvä. Tuolloin syöjiä ei ollut kuin noin kolmasosassa pöydistä. Palvelu oli tyypillisen italialaisen välinpitämätöntä, mutta pizza oli erinomaista. Pohja ei ehkä ollut ihan oikeaoppinen roomalainen, kuten paikan nettisivuillakin kerrotaan. Reunat olivat normaalia roomalaista pizzaa enemmän kohonneet.

Kenties tyypillisin puu-uunissa paistettu roomalainen pizza tuli vastaan kotiinpaluupäivän lounaalla. Aikataulu alkoi käydä jo vähän tiukaksi lentokentälle siirtymisen kannalta, joten ravintolan valintaan ei jäänyt aikaa tuhlattavaksi. Pöllähdimme sisälle ensimmäiseen kohdalle osuneeseen paikkaan, joka sattui olemaan Pizzeria La Scalinata. Paikan pizza oli juuri sellainen kuin pitikin, pohja oli ohut ja rapea. Pizza oli reunastaan juuri sopivasti kärähtänyt.

Pizzalla tai parilla Napolissa

Tänä kesänä herkkusuiden tie vei Italiaan. Kun kerran yksi kohteemme oli pizzan syntypaikka Napoli, oli pakko ottaa ilo irti ja maistella näitä herkkuja oikein kunnolla. Söimme vähän enemmän kuin pari pizzaa.

Pizzan kaltaisia leipiä on tehty vuosituhansia Välimeren maissa. Löytöretkien myötä Eurooppaan rantautunut tomaatti oli kuitenkin se puuttuva palanen, jonka loksahdettua kohdalleen varsinainen pizza syntyi. Napolissa on edelleen toiminnassa 1700-luvulta asti asiakkaita palvelleita pizzerioita.

Tomaatti viihtyy hyvin Napolin alueella. Näillä tienoin tehdään myös Italian parasta mozzarellaa. Pizzan raaka-aineet löytyvät siis läheltä. Napolilainen pizza on hyvin yksinkertainen, täytteillä ei varsinaisesti juhlita. Siksi onkin erinomaisen tärkeää, että raaka-aineet ovat huippuluokkaa. Näin syntyy täydellinen pizza.

Napolilaisen pizzan tunnistaa pehmeästä pohjasta ja paksuista reunoista. Jotta pizza olisi aito napolilainen, täytyy sen olla reunastaan rakkuloille palanut. Pizza paistetaan liki 500-asteisessa uunissa hyvin nopeasti.

Vierailimme kahdessa kuuluisassa pizzeriassa. Postauksen ensimmäinsen kuvan margherita on kuvattu Pizzeria Brandissa, jossa kyseinen pizza on keksitty vuonna 1889 kuningatar Margheritan kunniaksi. Brandi on ollut toiminnassa vuodesta 1780 asti, joten kokemusta pizzanpaistamisesta on.

Yllä olevan kuvan pizza on Gino Sorbillon ravintolasta. Paikkaan on ilmeisesti aina tolkuttomat jonot. Ovella päivystävälle kaverille kerrotaan nimi sekä seurueen koko ja jäädään odottelemaan omaa vuoroa. Systeemi oli vähän epämääräinen. Härdelli ovella on valtaisa, eikä aina oikein meinaa saada selvää ketä huudellaan. Meidän vuoromme ehti varmaankin mennä ohi. Onneksi homma selvisi ja saimme pöydän käytyämme kyselemässä ovipäivystäjältä tilannetta. Pizzat olivat hyviä, mutta eivät oleellisesti parempia kuin muissa Napolin paikoissa.

Huonoa pizzaa emme Napolista löytäneet. Sen sijaan kotimaiseen pizza-antiin tottuneelle osa listan artikkeleista voi olla hieman yllättäviä. Jos raaka-ainelistassa ei mainita tomaattia, ei sitä pizzassa ole. Sama juttu on myös juuston kanssa. Tomaatittomat ovat valkoisia pizzoja. Juustottomia ovat ainakin marinara, jossa on vain tomaattikastiketta ja oreganoa. Sekä valkoiset pizzat että marinara ovat kyllä kokeilemisen arvoisia.

Pizzan lisäksi Napolilla on tarjota todella hyviä meren antimia. Syöminen on kaupungissa myös paljon halvempaa kuin esimerkiksi Roomassa. Napoli nousi meillä ehdottomasti yhdeksi ruokamatkakohdesuosikiksi. Palaamme varmasti maistelemaan näitä herkkuja uudemmankin kerran.

Burgerilla tai parilla Oslossa

Kesäkuussa kaiken muuttohässäkän keskellä työnantaja tarjosi tilaisuuden päästä tuulettamaan pääkoppaa kolmeksi päiväksi NDC-tapahtumaan Osloon. Koska tapahtuma päättyi sopivasti perjantaina, päätin jatkaa vierailua omaan piikkiin viikonloppuna. Parempi puolisko saapui paikalle perjantaina. Palasimme kotiin yhdessä sunnuntaina.

Burgeripaikkoja löytyi Oslostakin. Ensimmäisenä testasin vielä yksin liikkeellä ollessani paikan nimeltään Burger Joint. Hauskan näköinen ravintola on tehty ruokarekan näköiseksi. Ravintolasalin ja keittiön välissä on ruokarekan kylki.

Söin perus juusto-pekoni-burgerin bataattiranskalaisilla. Burgeri oli erinomaisen mehukas ja maukas. Ranskalaiset olivat nekin kelpo tavaraa.

Kävimme viikonlopun aikana yhdessä syömässä burgerin aivan Burger Jointin lähellä sijaitsevassa Døgnvill Burger Tjuvholmenissa. Täälläkään ei burgerissa ollut valittamista. Myös bataattiranskalaiset olivat erinomaisia. Enemmän ravintolamaisessa Døgnvill Burgerissa myös palvelu oli kohdillaan.

Lopulta päädyimme burgerille vielä kolmanteenkin paikkaan samoille hoodeille ennen kotiinpaluuta. Paikaksi valikoitui Burgerhouse Aker Brygge. Tämä paikka ei pärjännyt aiemmille. Burgeri oli ihan ok, mutta ei mikään erityinen. Palvelu oli sinällään ystävällistä, mutta tilaukset tuppasivat unohtumaan matkalla.

Oslon tarjonta oli asiallista, joskin melkoisen kallista. Kahden hengen burgeriateriasta ei oikein alle 50€ selvinnyt. Vastaavanlaisen työreissun yhteydessä voisin hyvinkin jatkaa tutkimuksia, muutoin tuskin on ihan heti Oslon matkoja luvassa.

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 9: Los Angeles

Edellinen osa: osa 8: Sedona

Ruokamatkan matkakertomus on nyt viimein viimeisessä osassaan. Matka kesti kaikkiaan yli seitsemän viikkoa, mutta tämän matkakertomuksen kanssa on mennyt reilusti pitempään. Vaan parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Viimeinen kohteemme oli Los Angeles, jonne Route 66 päättyy. Majoituimme kolmeksi yöksi tuttuun Hollywood Orchid Suites -hotelliin Hollywoodiin. Sieltä käsin teimme autoretkiä eri puolille tätä giganttista kaupunkialuetta, jota Los Angelesin piirikunnaksi kutsutaan. Myös Route 66:n päätepisteessä Santa Monican rantalaiturilla kävimme piipahtamassa. Päätepisteen merkkejä on muuten kolme kappaletta. Kaksi virallisempaa on hieman sivummassa ja se kuvatuin löytyy tuolta laiturilta.

Los Angelesista tarinaa riittäisi vaikka kuinka, mutta yritän nyt pitäytyä ruoka-aiheissa. Kaupunki on USA:n muiden suurkaupunkien tapaan etsinisesti hyvin kirjava ja se näkyy ruokatarjonnassa. Etenkin meksikolainen ja eri aasian maiden keittiöt ovat vahvasti läsnä.

Mahtavasta tarjonnasta huolimatta päädyimme tämänkertaisella Los Angelesin vierailulla syömään varsin tylsästi. Olimme yksinkertaisesti nälän sattuessa liikkeellä väärissä paikoissa. Onneksi sentään jotain mielenkiintoistakin pääsimme maistamaan.

Käytyämme kierroksella ainoalla edelleen Hollywoodissa toimivalla elokuvastudiolla Paramountilla, päädyimme jonottelemaan hodareita legendaariselle Pink's -kiskalle, joka sijaitsee siinä ihan lähistöllä. Muut jonottelijat olivat paikallisia, joilla oli hyvin selvät sävelet tilauksen suhteen. Meillä paikan listassa oli vähän enemmän tavaamista. Päädyimme lopulta tilaamaan pari hodaria peruslistalta. Paikalliset näkyivät pääosin tilaavan hodareita erikoislistalta.

Pink'sin hodarit olivat erinomaisia. Olimme syöneet näitä herkkuja jo aiemmin heidän Universal Studioilla sijaitsevalla kojullaan. Silti tämä alkuperäinen koju oli mielenkiintoisempi. Valikoima oli ihan eri luokkaa. Lisäksi tarjolla oli muutakin kuin hodareita.

Hollywoodissa aivan hotellin nurkilla kävimme helteisen sään kunniaksi ottamassa kylmät kahvijuomat Coffee Bean & Tea Leafilla. Hollywood Boulevardilla Hollywood Walk of Famen suosituimmalla osuudella sijaitseva kahvila oli hämmentävän rauhallinen. Tämän kalifornialaisen kahvilaketjun kylmäuutettu kahvi osoittautui paljon Starbucksin vastaavaa paremmaksi.

Matkallamme tapahtui kaikenlaista muutakin kuin ruokaan liittyvää. Itse matka on paljon tarkemmalla tasolla dokumentoituna matkablogin puolella. Kirjoitin matkamme pohjalta myös Route 66 -aiheisen pienen matkaoppaan, Route 66 - lyhyt oppimäärä. Kiitokset lukijoille kärsivällisyydestä. Piakkoin onkin vuorossa hieman asiaa tämän kesän ruokamatkasta Italiaan.

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 8: Sedona

Edellinen osa: osa 7: Santa Fe, seuraava osa: osa 9: Los Angeles

Oli melkein päässyt unohtumaan tämä viime kesän ruokamatkan tarina. Yritän nyt saada nämä kaksi viimeistä osaa vihdoin julkaistua. Tämänkertaisen osan aiheena on yhden yön vierailumme Sedonan kaupungissa Arizonan osavaltiossa.

Sedona ei varsinaisesti ole mikään erityinen ruokamatkakohde. Kaupunkiin tullaan yleensä joko hihhuloimaan voimapyörteiden takia, tai sitten ihailemaan upeita punaisia kallioita. Kaupungin läheisyydessä on myös paljon vaelluspolkuja, joiden varsilta upeita maisemia voi katsella.

Meidän reitillemme Sedona osui sopivan sijaintinsa vuoksi. Tarvitsimme majapaikan osavaltion pääkaupungin Phoenixin ja Grand Canyonin väliselle etapille. Sedona oli etukäteen täysin tuntematon paikka, mutta Lonely Planetin Southwest USA -oppaan kuvaus kaupungin upeista maisemista sai meidät vakuuttuneiksi.

Ensimmäinen paikallinen ruokaerikoisuus tuli vastaan iltapäivällä Black Cow -kahvilasta jäätelöitä ostaessamme. Tarjolla oli kaktusjäätelöä. Opuntiakaktuksen hedelmistä, joita kutsutaan nimellä prickly pear (suom. "piikikäs päärynä"), tehty jäätelö ei ollut kummoista, mutta eipä vastaavaa ole aiemmin tullut vastaan. Kannattaa maistaa, mutta lisäksi voi olla hyvä ottaa jotain tutumpaa makua varmuuden vuoksi.

Kaupungissa on ravintoloita joka lähtöön. Valitsimme illallispaikaksi kuitenkin klassisia paikallisherkkuja tarjoilevan Cowboy Club Grille & Spiritsin. Valitsimme alkuun alkupalalajitelman, jossa oli kaikenlaista suomalaisittain eksoottista. Mukana oli biisoninlihaa, kalkkarokäärmemakkaraa ja kaktusranskalaisia. Kastikevaihtoehdoissa oli mukana kaktushilloa. Tässä muodossa tykkäsimme piikkipäärynästä enemmän kuin jäätelössä.

Makkara oli hyvää, biisoni sitkeää ja ranskalaiset ihan ok. Pääruoaksi listalta valikoitui, ylläri pylläri, burgeri. USA:ssa pitäisi burgerit osata, tämä ei ollut kovinkaan kummoinen.

Sedonan ruokakokemukset putosivat siis lähinnä lokeroon erikoisuudet. Muutoin syömämme ruoka ei kaupungissa kohonnut erityisen korkealle koko reissun tilastoissa. Sedonasta löytyy kuitenkin paljon muitakin ravintoloita. Lisäksi kaupunki, ja etenkin sen ympäristö, on todella kaunis. Annan siis tälle kaupungille suuren suosituksen.

Seuraavaksi: osa 9: Los Angeles