Kirjoittaja sekoilee

Onkin näköjään hyvä kokeilla toisenkin kerran tehdä jotain blogiin ylös kirjattua ohjetta. Siinä sivussa tulee hyvin havaittua kaikki kivat virheet, joita tekstiin on lipsahtanut. Kuten esimerkiksi aineluettelosta puuttuva voi, joka kuitenkin tekstissä mainitaan.

Edellä kuvatulla tavalla kävi, kun jouluksi ryhdyin tekemään Glorian Ruoka & viini-lehden juustokakkua, jota jo kesällä heti tuoreeltaan kokeilin ja blogiin ylös kirjasin. Voi tosiaan puuttui pohjan ainesosaluettelosta, mutta tekstissä se mainittiin. Nyttemmin olen tuon alkuperäisen ohjeen päivittänyt.

Tämä kyseinen kakku muuten päätyi joulupöytään jälkiruoaksi, koska sen mainittiin sopivan kuin nenä päähän Inniskillinin jääviinin kaveriksi. Olimme kyseistä nektaria hankkineet viime talven talvilomamatkalta Finnairin valikoimista. Pullokoko oli Alkossa myytävää vieläkin pienempi, joten hinta ei ollut ihan noin paha, varsinkaan Finnairin kautta hankittuna. Yhdistelmä kyllä toimi erinomaisen hyvin. Suosittelen siis sitä lämpimästi.

Toivottavasti näillä reseptikömmähdyksilläni kiusaan vain itseäni, enkä ketään muuta. Pahoitteluni, mikäli joku muukin on joutunut niistä kärsimään. Yritän olla tarkkana ja korjaan kyllä havaitsemani virheet. Ehkä tällainen tarkkuuden lisääminen voisi toimia vaikkapa uudenvuoden lupauksena.

Kahvilla Musiikkitalossa

Käväisimme eilen pikavisiitillä uudessa Musiikkitalossa Helsingin keskustassa. Vaimoke on työnsä puolesta päässyt paikkaan jo tutustumaan, mutta minulle tämä oli ihan ensimmäinen kerta. Visiitti oli hyvin pikainen, sillä kävimme vain kahvilla.

Vaimoke nautti kahvinsa kanssa vadelmaleivoksen ja minä otin korvapuustin. En vain voi vastustaa korvapuustia. Makeita leivonnaisia tulee syötyä todella harvoin, joten ne toimivat aina hyvin. Kahvila oli ihan kivan oloinen, joskaan mitään erityisen intiimiä tunnelmaa ei tämmöiseen isoon tilaan ole mahdollista saada. Erikoiskahvit tehdään näköjään ihan oikeaoppisesti käsin, eikä automaattilaitteella.

Samalla tuli havaittua, että pienellä varaslähdöllä töistä saamani uusi Nokialainen Lumia 800 ottaa ihan kelvollisia valokuvia, ainakin aiempiin kännykkäkamerakokemuksiini verrattuna.

Kotimatkalla piipahdimme Liisankadun ja Creman kahvikaupan kautta. Jouluna tuli hörpittyä niin paljon kahvia, että pavut pääsivät hupenemaan varsin vähiin. Nyt sitten on taas reilu kilo jääkaapissa odottelemassa.

Kotimaista tuoretta paahtoa löytyi Helsinkiläispaahtimo Kaffa Roasteryn espresson muodossa. Vaikka tuoreus onkin Kaffan ehdoton valtti (ja kahvihan on tuoretuote), niin valitettavasti sen paahteet eivät aivan pärjää Etelä-Italailaisille, sori vaan. Niinpä oli aivan pakko ostaa myös kerrassaan mainion Napolilaispaahtimo Passalacquan vähän keskimääräistä enemmän robustaa sisältävää Ibis Redibistä (tuo yllä olevan kuvan keltainen pakkaus, jossa kuva Rasmuksen laulajasta). Tämmöinen vahvempi napolialaistyyppinen kahvi on ollut meille parhaiten maistuvaa jo pitempään. Italiassahan kahvit vahvenevat etelään mentäessä. Tällaista ei valitettavasti lähempää oikein saa.

Minulle käynti olikin ensimmäinen Creman putiikissa, vaimoke on siellä aiemmin meidän asiointimme hoitanut. Havaitsin samalla, että valikoimaan kuuluvat myös Malmö Chokladfabrikenin suklaat. Niitä suosittelen lämpimästi. Ovat erittäin laadukkaita, käsintehtyjä, eivätkä sisällä lisäaineita, toisin kuin melkein kaikki muut (mm. Valrhona).

Joulun herkkuja: suklaata ja viiniä

Jälleen kerran oli tarkoitus jättää suklaat ostamatta, koska aina niitä tulee lahjaksi joka tapauksessa. Ja jälleen kerran näin ei tullut toimittua. Näin pääsi käymään, kun hoksasin Stockmannilta Neuhausin konvehtirasian. Tämä noin 40 konvehtia sisältänyt paketti avattiin jo pari viikkoa ennen joulua ja edelleen on melkein puolet syömättä. Ihan suurkuluttajia emme siis suklaan suhteen ole. Espresson kanssa nämä kyllä maistuvat. Varmuudeksi sain sitten töistä vielä pienemmän boksin samoja suklaita. Eli jonkin aikaa näitä vielä syödään.

Ehdoton hyvä puoli näissä Neuhausin konvehdeissa moniin muihin verrattuna on se, että ne koostuvat lähinnä suklaasta ja erilaisista pähkinöistä. Ei siis mitään karseita marmeladitäytteitä. Varmaan niistäkin joku tykkää, mutta minulle niiden hienous ei ole koskaan avautunut.

Suklaata tärkeämpi joulun herkuista minulle olivat kuitenkin vuoden aikana hyllyyn haalimamme joulupöydän viinit. Jouluna on sallittua unohtaa kaikki kohtuus ja keskittyä nauttimaan, vai miten se meni. 

Jääkellarin lohen kanssa hörppäsimme samppanjaa, pääruoalle oli baroloa, juustoille joulun alla viinilehtien kilvan ylistämää ranskalaista portviinin korviketta banyulsia ja jälkiruokajuustokakulle vielä kanadalaista jääviiniä. Barolohan ei ole mikään kinkkuviini, mutta meidän jouluateriamme oli ehkä muutenkin hieman perinteistä poikkeava ja tuunattu osin tätä juomaa silmällä pitäen. Erityisesti mieleen jäivät nämä kaksi viimeksi mainittua makeampaa tököttiä. Etenkin jääviini oli kyllä varsinainen kruunu muutoinkin onnistuneelle aterialle.

Saamistani lahjoista on pakko nostaa esiin Saku Tuomisen keittokirja Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc. Siitä menin kyllä aivan pähkinöiksi. Olin onnistunut täysin missaamaan tällaisen kulttuuriteon, joten en osannut tätä lahjaa lainkaan odottaa saavani. Ehdottomasti kaikille italian ja sen keittiön ystäville suositeltava teos. 

Reseptien lisäksi kirja valottaa italialaista suhtautumista ruokaan, mikä onkin ehkä jopa sitä mielenkiintoisinta luettavaa. Vain pitempään paikan päällä aikaa viettänyt ihminen voi tällaisia havaintoja tehdä. Niiden jakaminen muille asiasta kiinnostuneille on kyllä hatunnoston arvoinen teko.

Joulukalana jääkellarin lohta kahdella tavalla

Tässä joulun alla on erinäisissä ruokalehdissä ollut erilaisia versioita jääkellarin lohesta. Päätinpä tätä nyt sitten joulupöytään kokeilla laittaa. Päätöstä auttoi oivallus siitä, että jääkellarin lohi saa maustua jääkaapissa useamman päivän, eli kalaa ei tarvitse olla jonottamassa kauppahallissa viimeisessä hädässä kaikkien muiden kanssa.

Ajoituksen mestareiksi jopa osoittauduimme tänään, kun havaitsimme Hakaniemen ohi ajaessamme iltaseitsemän aikoihin, että kauppahallihan onkin iltakahdeksaan asti auki tällä viikolla. Saimme lohen, juustot ja viikunahillot kivasti sen kummemmin jonottamatta.

Näissä kahdessa jääkellarin lohessa on erona se, että toinen paahdetaan pannulla ja toinen saa ihan vain lillua suolaliemessä. Paahdetun pitäisi antaa maustua 4-5 päivää, mutta valitettavasti jouluun on enää kolme yötä, kuten laulussakin sanotaan. Noh, saapi riittää nyt sitten tämä.

Paahdetun version ohje on muistaakseni Kotivinkin jouluerikoisnumerosta. Saattoi olla tosin Kodin kuvalehtikin. Tai sitten se kolmas, niin samanlaiset nimet, että menee sekaisin. Joka tapauksessa tätä ohjetta on ollut virittelemässä paremman puoliskon kaveri ja kuulemma juttu tehtiin jo vuosi sitten. Se siitä tämän sesongin herkusta sitten. Vaan näihän se menee. Paahtamaton ohje on Viini-lehdestä.

jääkellarin lohi
500 g pala lohifilettä
1 l vettä
100 g merisuolaa
75 g sokeria

Ainekset ovat molemmissa resepteissä samat. Valmistustapa vain hieman vaihtelee.

Tapa 1: jääkellarin lohi paahtamatta
Kiehauta vesi, suola ja sokeri. Jäähdytä. Nypi kalasta ruodot. Anna kalan maustua jääkaapissa liemessä pari päivää (tai vaikkapa kolme...) Laita tarvittaessa kalan päälle paino, jotta se pysyisi kokonaan upoksissa. Tarjoiluhetken koittaessa nosta kala liemestä ja valuta. Leikkaa annosviipaleiksi.

Tapa 2: paahdettu jääkellarin lohi
Kiehauta puolet vedestä, suola ja sokeri. Lisää loppu vesi kylmänä ja anna jäähtyä. Nypi kalasta ruodot ja poista nahka. Paahda kala molemmin puolin 10 s kuumalla pannulla. Upota kala mausteliemeen, laita tarvittaessa paino päälle ja anna maustua jääkaapissa 4-5 päivää (tai vaikkapa kolme...). Nosta liemestä ja valuta sekä leikkaa.

Näitä en nyt sitten poikkeuksellisesti ole vielä maistanut, joten kommentteja tulee sitten myöhemmin. Sama juttu kuvan kanssa, lisään semmoisen, jos muistan kuvan aattona ottaa. Muiden tekemänä viimeksi maistoin jääkellarin lohta ravintola Saagassa työpaikan korruptioillallisella. Erinomaista oli.

Jouluaterialla näitä olisi tarkoitus tarjota kevyenä alkuruokana, jolloin lasissa toivottavasti olisi vielä jäljellä Arlauxin samppanjaa, joka muistaakseni kulkeutui hyllyyn viime vuoden joulukuussa Viinilehdessä olleen ilmoituksen kautta tehdyn kimppatilauksen myötä. Onkin siis korkea aika juoda se pois.

Jälkihuomio:
Jouluaattona näitä kaloja siis maisteltiin. Samppanjan kanssa alkupaloina nämä toimivat hyvin, vaikka vaimokkeen mielestä hieman turhan suolaisia olivatkin. Olettaisin kuitenkin, ettei suolan määrälle oikein tuollaisen pidemmän liotuksen yhteydessä ihan hirveästi ole tehtävissä. Suolaa imeytyy kalaan sen verran kuin imeytyy. Mahdollisesti jotain ideoita suolaisuuden vähentämiseksi voisi yrittää seuraavaa kertaa varten kehitellä.

Atrialla meni lisäainepuolukka nenään

Jo jonkin aikaa julkisuudessa vellonut lisäainekeskustelu saa varmasti uutta vettä myllyynsä Atrian lisäaineita puolustavasta mainoskampanjasta. Ainakin eilisessä Hesarissa oli kokosivun mainos, jossa Atria kertoi puolukasta löytyvistä lisäaineista. Koska puolukassakin on e-kooditettuja lisäaineita, niin kyllähän se sitten on ihan okei, että niitä on valmisruoassakin.

Kuvan lähde: Yle

Atria on siis löytänyt puolukasta samoja aineita, joita elintarviketeollisuus lisää tuotteisiinsa ja merkitsee ne e-koodilla tuoteselosteeseen. Puolukassa nämä aineet tuottaa kasvi maaperästä imenistään aineista auringonvaloa apuna käyttäen. Elintarviketeollisuus käyttää kemianteollisuuden tuotantoprosessien kautta syntyneitä samoja aineita. Näitä lisätään valmisruokatuotteisiin korjaamaan teollisen prosessin niihin aiheuttamia ongelmia. Siis tuotteisiin, joihin niitä ei kotikeittiössä tarvitse lisätä. Siksi tässä yhteydessä puhutaan lisäaineista.

Ainakin minä syön huomattavasti mieluummin maatalouden kuin kemianteollisuuden tuotteita. Jos kuitenkin unohtaisimme keskustelun aineiden luontaisuudesta/luonnottomuudesta ja ajattelisimme, että lähteestä riippumatta kyseessä on sama aine. Tästäkin huolimatta lisäaine ruoassa on aina lisäaine.

Osa lisäaineista voidaan perustella niiden pieneliöiden toimintaa estävällä vaikutuksella. Ne siis parantavat ruoan säilyvyyttä ja sitä kautta toimivat kuluttajan parhaaksi, eikös niin. Tai sitten teollisuuden parhaaksi mahdollistaen pidemmän myyntiajan ja tuottavat mm. kääretorttuja, jotka säilyvät vuoden homehtumatta. Hienoa, vai mitä!

Ruoan säilyvyyttä parantavat lisäaineet ovat kuitenkin järkisyin perusteltavissa, joten unohtakaamme ne. Mihinkäs muuhun lisäaineita käytetään? Ensin tulevat mieleen väriaineet. Niitä käytetään tekemään teollisen prosessin aikana vähemmän houkuttelevan näköiseksi muuttunut ruoka paremmin myyvän näköiseksi. Varmasti se myös samalla maistuu paremmalta, onhan näköaisti ihmisellä hyvin määräävä.

Lisäaineilla myös korjataan kaikkea muutakin ikävää, mitä ruoalle on prosessissa tapahtunut. Jos ruoan rakenne on muuttunut tunnistamattomaksi, korjataan se lisäaineilla. Katsopas vaikka joskus sitä pakastealtaan halvinta vaniljajäätelöä ja laske siitä lisäaineet (mikäli kyseessä on kermajäätelö, tarkista samalla, onko kerma ensimmäisenä mainittu ainesosa, kuten kuuluisi, vai onko siinä kermaa laisinkaan). Jos ruoka ei maistu miltään, korjataan sekin ongelma lisäaineilla, kuten luotaisia moninkertaisesti vahvemmilla keinotekoisilla aromeilla ja arominvahventeilla.

Lisäaineiden haitoista on keskuteltu ja väitelty jo pitkään. Teollisuuden mielestä lisäaineet ovat turvallisia ja niitä voi käyttää huoletta viranomaisten ohjeistuksia noudattaen. Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Tavallisen kuluttajan on hyvin vaikea muodostaa käsitystä asiasta, mutta kuten yleensäkin, totuuden voisi arvella olevan jossain siellä ääripäiden välimaastossa.

Ja mikäs tässä oli sitten se pointti? Eniten minua henkilökohtaisesti ärsyttää elintarviketeollisuuden lisäaineiden käytössä se, että lisäaineita käytetään kuluttajan huijaamiseen. Sen sijaan että valmistuksessa pyrittäisiin käyttämään tuotteisiin oikeasti kuuluvia raaka-aineita, aidot aineet korvataan keinotekoisilla. Tärkein syy tähän on tietenkin raha. Teollisuuden perimmäinen tarkoitus ei ole tarjota parasta mahdollista kuluttajille, vaan tuottaa voittoa. Teollisuus tekee siis parhaan sijaan juuri riittävän hyvää mahdollisimman halvalla. Sen riittävän hyvän määrittelee kuluttaja. Jos jokin myy hyvin, on se teollisuuden mielestä riittävän hyvää, vaikka olisikin tehty sahanpurusta ja jäteöljystä (ehkä hieman liioitellen).

Lisäaineita käyttämällä elintarviketeollisuus säästää rahaa. Lisäaineita tuotetaan teollisin prosessein valtavia määriä edullisesti ja niiden käyttäminen on paljon halvempaa kuin aitojen raaka-aineiden käyttäminen. Esimerkiksi keinotekoisesti valmistettu vanilliini on paljon halvempaa kuin maailman toiseksi kallein mauste vanilja. Vaikka vanilliini on myös vaniljan keskeisin aromiaine, on aidossa vaniljassa muutakin (huomaa muuten tässä, että yleensä vanilja- ja vanilliinisokeri saavat molemmat arominsa keinotekoisesta vanilliinista!). Lisäaineet eivät myöskään pilaannu helposti, joten hävikkiä ei pääse muodostumaan.

Tuossa ylhäällä käyttämini kuvan lähteenä on Ylen juttu, jossa kerrotaan lisäaineista. Siinä toisaalta puolustetaan lisäaineita, mutta toisaalta varoitellaan niiden mahdollisista vaaroista. Jutussa mainitaan, että lisäaineilla on aina jokin tarkoitus, jota varten niitä on tuotteeseen lisätty. Tässä edellä olen jo joitain tällaisia syitä luetellut. En ole näitä juttuja keksinyt itse, vaan olen niihin törmännyt tutkiessani aihetta tarkemmin kirjallisuudesta ja verkkolähteistä. Korostaisin kuitenkin, että tässä esittämäni asiat ovat minun mielipiteitäni, jokainen muodostakoon omansa.

Lopuksi täytyy tunnustaa, että en edes lukenut sitä Atrian mainosta ihan loppuun asti, kun verenpaine kohosi jo yli terveellisen rajan. Pitänee yrittää päästä tekstin loppuun asti, jos vaikka sieltä löytyisi jokin pehmentävä asianhaara. Asiasta ihmisten kanssa keskusteltuani kuitenkin pahasti näyttää siltä, että Atria on tässä vain puolustamassa valitsemaansa strategiaa. Muut valmisruokavalmistajat ovat esitelleet lisäaineettomia vaihtoehtoja, mutta Atria on jättäytynyt tästä leikistä pois. Ja käyhän se näinkin, tuotekehittelyn sijaan rahat sijoitetaan markkinointiin. Tärkeintähän on, että kauppa käy.